Vaan vaikkakin Leo XIII on maallisesti vanki, vaikkei hän entisten sotapaavien tavoin astukaan ratsun selkään ja riennä keisareja tai uppiniskaisia kuninkaita kurittamaan ja vaikkeivät pannanuolet enää singahdakaan maihin ja kansoihin, on hän kuitenkin ehkä mahtavampi kuin monet hänen mahtavimmista edeltäjistään. Noiden ikkunainsa takaa johtaa hän omiatuntoja ja maailman menoa näkymättömillä langoilla taitavammin ja varmemmin kuin miekalla, tulella, kahleilla ja inkvisitsionilla.
Hänen politiikkansa salaisuus on siinä, että hän on ensimmäinen niin sanoaksemme »uudenaikainen» paavi. Hän ei ole tunnustanut uuden ajan aatteita omikseen, hän taistelee yhäkin epäuskoa ja kieltämistä vastaan, mutta hän on kuitenkin ottanut ajassa liikkuvat aatteelliset voimat palvelukseensa.
Niiden avulla hän on ensiksikin vienyt voiton Bismarckilta vääntäessään hänen kädestään »toukokuun lakien» miekan; vaatimalla kirkolta osanottoa yhteiskunnallisiin parannuspuuhiin hän on osoittautunut niitä vastustavien hallitusten vaaralliseksi kilpailijaksi ja tunnustamalla Ranskan tasavallan hän on hankkinut katoliselle kirkolle suurta kannatusta maassa, jossa sen paperit ovat olleet huonossa arvossa. Katolisen kirkon vanhat traditsionit, jotka aina ovat olleet yksinvallan puolella, on hän täten rikkonut, mutta hyöty siitä on ollut suuri.
Jos mieli näitä tuloksia oikein ymmärtää, täytyy ymmärtää se uusi järjestelmä, jonka mukaan Leo XIII on paavillista politiikkaa johtanut. Hänen toimintatapansa ei näet ole eikä voikaan olla muuta kuin varovaista mukautumista ajan vaatimusten mukaan sekä mitä sitkeimmän tahdonlujuuden käytäntöön panemista. Ilman melua ja ilman tarpeettomia voiman näytteitä, mutta aina tarkasti ja kylmäverisesti hän on ohjannut »kirkkovenheensä» uudenajan virtaisille vesille heittäen siitä suurimmissa aallokoissa pois vanhojen traditsionien häiritsevää painolastia. Ja ainoastaan sen avulla hän on laajentanut kirkon valtaa enemmän kuin kukaan muu paavi neljänä viimeisenä vuosisatana.
Vaan äskettäin on tämä Vatikanin vanha valtiomies kenties lyönyt kaikista suurimman »tikkinsä»—jos saanee korttipelistä lainattua sanaa käyttää vertauksena niin pyhän miehen toimista kuin paavi on.
Katolinen kirkko on tietysti kärsinyt yhtä paljon kuin protestanttinenkin niistä mullistuksista, joita luonnontieteet ovat saaneet aikaan ihmisten käsityksissä. Kuta sotaisemmalle kannalle on asetuttu ja kuta itsepintaisemmin on pidetty kiinni kaikista Vanhan Testamentin erehdyksistä näissä asioissa, sitä tuntuvammaksi on tullut tappio. Nyt on paavi kuitenkin luopunut kirkkoa siinä kohden johtaneesta tuomitsemisjärjestelmästä ja asettunut ymmärtävälle ja välittävälle kannalle. Se on tapahtunut hänen äskettäin julkaisemassa, mitä suurinta huomiota herättäneessä paimenkirjassaan, jossa puhutaan raamatun uskon suhteesta luonnontieteisiin.
Voidaan kenties kysyä, mitä tekemistä tällä on käytöllisen kirkkopolitiikan kanssa. Mutta tuskinpa mikään muu kuvaa Leo XIII:n koko toimintaa paremmin kuin se tapa, millä hän määrää kirkon teologien suhteen luonnontieteitten harjoittajiin. Hänen kirjoituksessaan ei näet tapaa dogmaattista suvaitsemattomuutta ja kerettiläisten tuomitsemista, ei mitään vihaa tieteitä ja uutuuksia kohtaan. Paavi, joka on vähän runoilijaakin ja on ennen aikaan tehnyt latinalaisen runon telegraafista, aukaisee taitavalla kädellä sen rajan, joka kulkee uskon ja tiedon välillä ja vetää sen niin, että se voi sopia ajan uusiin ja yhä uudistuviin vaatimuksiin. Tässä paimenkirjeessä myönnetään näet selvästi, että luonnontiede nykyisellä kehityskannallaan on yhtä voimakas valta kuin kirkkokin, jonka tulee kohdella sitä kuin vertaistaan, koska se ei enää voi sitä kukistaa enempää teologisten opinkappalten kuin interdiktin ja pannankaan avulla.
Omituista on, että paavi Leo XIII, samoin kuin moni kirkon helmassa syntynyt epäilijä, muiden muassa Lutherus, vetoo kirkkoisä Augustinukseen määrätessään kirkollisen teologian suhdetta luonnontieteisiin. Hippon muinoinen piispa näet lausui: »Niille vastustajistamme, jotka esittävät meille kumoamattomia todistuksia luonnon laeista, tulee meidän osoittaa, että ne eivät sisällä mitään, joka olisi ristiriidassa raamatun kanssa.» Tähän perustuen tulee paavikin nyt siihen johtopäätökseen, ettei mitään asiallista eroa ole olemassa teologin ja fyysikon välillä, jos vain molemmat varovat kukin alallaan väittämästä mitään umpimähkään ja otaksumasta tunnetuksi sitä, mikä ei ole tunnettua.
Leo XIII ei siis rupea vastustamaan viimeisten vuosisatojen ääretöntä luonnontieteellistä edistystä, mutta koettaa pelastaa uskolle isännyyden julistamalla, että kirkon teologien asiana ei ole langettaa tuomiotaan silloin, kun raamattu ja luonnontieteet ovat ristiriidassa keskenään, vaan että heidän tulee osoittaa, ettei tätä ristiriitaa ollenkaan ole olemassa, jos vain raamattu oikein ymmärretään. Uskon tulee siis mukautua tiedon mukaan eikä päinvastoin. Niinkuin siis näkyy, on tuo nerokas vanhus tutkinut ja pitänyt silmällä aikansa suuria voimia ja tullut huomaamaan, ettei niitä voi musertaa »sitä kalliota Pietaria» vastaan. Hän ei tahdo alistaa uskoa tieteen alle, mutta hän ei ryhdy dogmin miekkaan, johon niin moni kirkkoruhtinas on kaatunut, sillä hän ei tahdo saattaa kirkkoa vaaraan. Hän tuntee ja pelkää tieteitä, ja estääkseen niitä räjähyttämästä kirkon perustuksia ilmaan laajentaa hän uskon rajoja. Siitä on katolinen kirkko hänelle kiitollinen, sillä hänen kauttaan on se kaikessa hiljaisuudessa paisunut mahtavammaksi kuin on voitu aavistaakaan.
Epäilemättä syntyy itsestään kysymys, millä silmillä protestanttisen kirkon on tätä paavinvallan lisääntymistä katsottava. Meillä ei kysymys voine koskaan tulla polttavaksi, mutta niissä maissa, joita katolisuuden keskipiste on lähempänä ja joissa kansan luonne ja kansan sivistys tarjoo suotuisamman maaperän tämän uskonnon leviämiselle, saattaa vaara olla suurikin. Sillä niitä on paljon niitä viime vuosikymmeninä kirkon tarhasta eksyneitä lampaita, jotka hakiessaan tyydytystä uskonnolliselle tunteelleen luulevat löytävänsä sen suvaitsevaisen katolisen kirkon helmasta.