Ei hennoisi lähteä kupolin alta. Tekisi mieli istua siihen pitkäksi aikaa. Mutta väen hälinä häiritsee ja aikaa on vähän. Omituisena vastakohtana sattuu sitäpaitsi silmään pitkän huonerivin perältä, jonka katto laskee alas sinistä valoa, suuri pyörivä huimaratas, joka osoittaa tien suoraan konesaliin ja antaa jo pienen aavistuksen sen elämästä.
Monen kiusauksen kautta on kuitenkin sinne kulettava. Niin pian kuin otat askeleenkaan eteenpäin, tulet uusien ja yhä uusien nähtävien kohdalle. Jo itse siinä käytävässä, joka vie suoraan konesaliin, on näyttelyesineitä toinen toistaan komeampia ja omituisempia. Ja vähän väliä haaraantuu siitä kahden puolen yhtä korkeita ja vielä pitempiä käytäviä, joiden päähän silmä tuskin tahtoo kantaa. Kaikki nämä eri käytävät ovat täynnä teollisuuden tuotteita, jommoisia ei missään ole tähän saakka nähty. Hienointa, komeinta, ylellisintä ja hyödyllisintä, mitä maailma näihin aikoihin asti on saanut toimeen, on täällä eteeni asetettu. Pienin paviljonki, kaukaisin nurkka olisi ikuinen ihme ei ainoastaan siellä kotona Kuopiossa, mutta myöskin niin suuressa ja omasta mielestään mahtavassa paikassa kuin Helsinki.
Meni puoli päivää näiden kautta kulkiessa eikä kuitenkaan tullut nähdyksi niistä pientä murtomaakaan. Luettelen tässä ainoastaan muutamia, jotka tarttuivat mieleeni hiljalleen vaeltaessani salista saliin, käytävästä käytävään, holvin alta holvin alle.
Alkupäässä sinistä suurta holvia on useita paviljonkeja, jotka ovat omistetut hienointa ylellisyyttä palveleville huonekaluille. Silkkiä ja samettia kaikkialla! Tuossa on muuankin makuuhuone, sisustettu mitä valkeimmalla, puhtaimmalla silkillä. Nurkassa seisoo lavea makuusija, alusta ja tyynyt silkistä. Silkistä ovat pienet tuolit ja sohvat. Ahnain silmin ahmivat sen neitseellistä, mutta samalla hiukan hekumallista tuoksua pienet suloiset pariisittaret, huulet puoleksi auki ihmetyksestä. Mikä viehätys hänelle laskeutua tuolle vuoteelle väljässä yöpuvussa, mikä viehätys, maata siinä pitkälle seuraavan päivän sisään ja aamulla nousta verkalleen ylös, istuutua ensimmäiselle sohvalle, kutsua sisään suklaatilaitteet, nauttia virvoittavaa juomaa, pieni, silkkiseen tohveliin huolettomasti pistetty jalka lepäämässä silkkisellä jakkaralla, ja odottaa omansa tuloa tai—muistella hänen menoaan.
Samanlaisia huoneita, valmiiksi sisustettuja, suurempia ja pienempiä, on varakkaiden vara valita niin monta kuin mieli tekee ja mikä mitäkin parhaiten miellyttää.
Kun nuo jättää, sattuu muutamakseen eteen rautakalujen holvi. Olen nähnyt taiteilijainkin, ihmetyksen huudahdus huulilla, seisahtuvan tämän holvin ovikoristuksen eteen. Koristus on suorastaan puhtain taideteos omaa laatuaan. Koko seinä, ovi ja pihtipielet ovat tehdyt pelkistä rautaisista työ- ja tarvekaluista. Siinä on patoja, veitsiä, lapioita, ratakiskoja, eri koneitten osia, silintereitä, akseleita y.m. y.m. Kaikki mitä maukkaimmissa asennoissa ja liitoksissa.
Tällä tavalla tehdyn portin alitse kun astuu, niin kulkee viileässä ilmassa, keskellä rautaista maisemaa. Siinä viihtyy kaikki kiihoitus, katoo kaikki ylellisyys. Joka puolella on vain hyöty ja käytännöllisyys vallalla. Rauta-, kupari-, sinkki-, vaski-, y.m. valimot ja tehtaat ovat asettaneet tänne näytteitä kaikista kaluista, mitä suinkin saattaa näistä metalleista syntyä. Saadakseen tavaransa oikein esille ja näkymään ovat kaikki koettaneet keksiä omituisia muotoja näytteille asettamilleen esineille. Niin on esim. muuan rautalankaverkkoa valmistava tehdas käärinyt sen paksummiksi ja hienommiksi pilareiksi, joista on sitten muodostettu iso, korkea portti. Toinen on tehnyt pronssista kokonaisen pienen huoneen korkuisen kirkon, jossa huiput, katot, tornit, kaikki ovat samasta aineesta.
Nämä jättää; sattuu kellonäyttelyyn; joutuu porsliini- ja mosaikkitavarain osastoon; siitä kultateoksien ja hohtokivien lasisten kaappien ääreen; huikaisee niissä silmänsä kalleuksilla, harhailee vaatetavarain ohitse, joita ei tule juuri katsoneeksikaan, joutuu sota-aseiden osastoon, jossa on uusimpia murha-aseita, kanuunia, kiväärejä; näkee kokonaisen pieleksen talkkoja ja haravia; sattuu kadun päähän, missä on pitkät rivit vaunuja, kärryjä, rekiä, polkupyöriä; seisahtuu sen päässä olevaan metsästys- ja kalastuskapineiden osastoon, jossa näkee ketun kaulastaan raudassa kiinni ja haukan kynsistään, jossa tapaa meikäläisen rysän ja merran kummallisimpien onkima- ja muiden pyydyskoneitten vieressä j.n.e.—kunnes väsyneenä kiertokulkuun löytää itsensä aivan konesalin suuren oviholvin suulta ja näkee siellä taas hurisemassa äskeisen huimarattaan, mutta nyt likempänä, suurempana ja vielä huimaavampana.
Ennenkuin sinne pääsee sisään, täytyy taas seisahtua uuden kupolin alle, joka muodostaa ikäänkuin eteisen konesaliin. Kuinka se kohoo keveästi ja samalla voimakkaasti sekin ylös korkeuteen! Sen sisustassa on maalauksia, jotka kuvaavat Ranskan kauppaa, taidetta ja tiedettä. Sen arkkitehdin työstä, joka on tämän kupolin valmistanut, on sanottu, että hän on voinut siinä saada näkyviin siirtymän ensimmäisen kupolin taiteellisesta koristusta vasta siihen ylevään paljouteen, joka on ominainen kohta alkavalle konesalille.
Keskellä kupolia on mahdottoman suuri ja raskas veistos lyijystä ja raudasta. Neljä tulista jättiläishevosta, suut auki ja sieraimet leveinä, syöksyy siinä täyttä laukkaa eteenpäin kiskoen perässään mutaan uponnutta muinaisaikaista vaunua, jossa nainen istuu, viitta hulmuten menon vauhtia. Koko tuo mahtava valuteos on väriltään musta ja vaikuttaa valtavasti ohikulkevaan. Sen paino kuuluu olevan—40,000 kiloa. Sen edessä seisoo toinen rauhallisempi veistos, enkeli musertaen keihäällään käärmeen pään. Jos tässä kuvassa on se merkitys, että maata mateleva pimeys on voitettu siinä salissa, jonka edessä kuvat seisovat, niin täytyy sen aatetta sanoa onnistuneeksi.