Moulin de la Galette (s.o. rahamylly, sampo) on suuren tanssisalin nimi ylhäällä Montmartren huipulla. Hakiessamme sitä käsiimme ahtaiden ja huonosti valaistujen etukaupungin katujen periltä, meitä hiukan pöyristytti, toveriani ja minua. Edellämme ja jälessämme kuului raskaita anturan askeleita, ohitsemme kiiruhti epäilyttävän näköisesti puettuja haamuja ja kuului tuota raakaa maalaismurretta, jota puhuu Montmartren työväki.
—Minä en suinkaan kernaasti tahtoisi kulkea täällä yksin öiseen aikaan, sanoi toverini. Ja ympäristö, tuo märkä muuri ja musta kadun kita, johtikin mieleen ranskalaisten romaanien kertomuksia väijyvistä varkaista, murhista, roistoväestä ja ryöväyksistä. Varovaisuuden vuoksi päätimme olla paljon puhumatta toisillemme, sillä hänen tanskansa ja minun ruotsinkieleni saattaisi merkitä meidät saksalaisiksi, ja silloin—Jumala varjelkoon meitä vaivaisia syntisiä!
Olimme vähää ennen istuneet hienossa valoisassa boulevardikahvilassa ja kävelleet katuja, joiden varrella hohtivat loistavat myymälät, sähkön häikäisevässä valossa. Moulin de la Galetten edustalla oli vastakohta silmiinpistävä. Valemyllyn siivet häämöttivät harmaan hämärän sisästä. Pientä kadun risteykseen muodostunutta aukeaa paikkaa valaisivat vain heikot tulet kulmassa olevasta ravintolasta, jonka tiskin ääressä hääri päitä, käsiä ja ilmaan kohoavia täysiä ja tyhjennetyitä ryyppylaseja. Ovi kokouspaikkaan, rautainen ristikkoportti, oli vielä suljettuna. Katukäytävällä odotti jo pitkä jono, pitäen epämääräistä murinata. Toisella puolen katua seinänvierellä huomasin äänettömän mustan möhkäleen, joka oli painautunut kivijalan kylkeen. Se oli hallituksen salavihainen kartanokoira, joka niuhotti vartioimassa yleistä turvallisuutta, äänetönnä odottaen tilaisuutta purrakseen. Se oli poliisiparvi, pari sataa miestä vartioimassa väkijoukkoa, joka tuskin oli paljoa lukuisampi. Jonossa, johon asetuimme, keskusteltiin tietysti Boulangerista.
Hänkö, ei hän ota armoa hallitukselta! Hän viisi välittää anteeksiannosta. Hän on sanonut tulevansa takaisin omin voimin! Oo, se ei kestä kauan, saattepa nähdä!—Vihdoin avattiin rautaristikko ja ovi alkoi niellä jonoa sisäänsä. »Korttinne, kansalainen, korttinne, kansalainen!» toistivat vartijat ovella. Toverini, joka oli kotimaassaan Tanskassa ollut monessa tällaisessa mylläkässä, huomautti minua siitä, etten vain vahingossakaan kutsuisi ketään monsieur'iksi, sillä täällä ei ole kukaan »herra», täällä ovat kaikki »kansalaisia».
Yhtä kauniina »kansalaisina» kuin kaikki muutkin astuimme sisään suureen, matalaan, lehtereillä varustettuun saliin. Varovaisuuden vuoksi oli kaikki irtonaiset aseiksi kelpaavat kapineet korjattu pois ja tuolitkin vaihdettu puutarhan penkkeihin, joita oli rivittäin puolilattiaan. Sähkö- ja kaasutulien valossa oli nyt tilaisuus tarkastaa ystäviä ympärilläni. Joka puolelta piiritti minua miesjoukko. Nuo ne siis nyt olivat niitä n.s. boulangistejä, revisionisteja, sosialisteja, patriootteja y.m.s. Jos oikein osaan päättää, on tuo lihavanläntä vähän olevinaan olevan näköinen mies jonkin pienen ravintolan isäntä, joka pitää kapakassaan »Cocardea» ja »L'Intransigeant'ia» ja laskee vuotuisiin tuloihinsa sievoisen summan siitä, että maustaa jokaisen antamansa absinttilasin pienellä puheella Boulangerin puolesta. Toinen päätyyppi on työmies samettihousuissa ja työmekossa. Ja kolmas ammatiltaan jotenkin epämääräinen henkilö, jonkinlainen puoliherra, jolla on kaulus ja kravatti muodinmukainen, mutta ei juuri puhtaudella pilattu, jolla on kulunut knalli ja rikkinäiset napinlävet, ja jonka silmässä on kiilto, mikä ei juuri herätä luottamusta. Siellä täällä miesten keskellä näkyy naisen hattu. Ainakin olen yhden näistä kasvoista ennen nähnyt. Totta tosiaankin, se oli juuri äsken illan hämärässä, kun hän juoksi jälessäni boulevardin puitten välissä.
—Hiis tiesi, jos ei täällä vielä ennen illan loppua saa selkäänsä?— tulee minulle mieleeni katsellessani yleisöä. Ja minä sanon itselleni, että heti kohta, kun vaan jokukaan huutaa tai taputtaa tai koputtaa keppiään, niin minä säestän, säestän sydämeni pohjasta ja teen mitä ikinä näen muittenkin tekevän.
Aluksi ostivat he melkein kaikki sanomalehteä »La sentinelle de Montmartre» (Montmartren vartiomies), jota myytiin joka haaralla. Minä ostin myös. Ja se maksoi vaivan. Sen etusivua kaunisti korea kuva. Enkö olisi ihaillut sitä, minä mies kansanvaltainen! Maassa lepää siinä »yleinen äänivalta», lattiaan kahlehdittuna käsistään ja jaloistaan. Häntä polkee rintaan Joffrin, pistooli kädessä. Vapaus ja oikeus näyttää olevan viimeisillään. Mutta kun vaara on suurin, on pelastuskin lähinnä. Kauempana kuvassa nähdään kansa rientämässä avuksi—myllyä takaa. Kansalla on kädessään vasaroita, viitakkeita, kirveitä, luutia ja lapioita. Ja kansan etupäässä astuu kenraali Boulanger, ruoska kädessä. Vasta tänään olen uskaltanut olla huvitettu kuvasta. Eilen panin kaikki voimani liikkeelle pysyäkseni totisena.
Puhujalava pysyi vielä tyhjänä. Tai oikeastaan soittolava, jossa joka ilta istuu orkesteri puhaltamassa valsseja ja polkkia. Eiliseltä jäleltä oli arvattavasti vielä ruokapöytä lavan perällä ja sen edessä olevalta ilmoitustaululta luin suurin kirjaimin: »Polkka». Nykyhetken tarkoituksesta muistutti siellä ainoastaan viheriä pöytä.
Me pysymme jotenkin rauhallisina kaikki »kansalaiset». Mutta yht'äkkiä annetaan meille erinomainen syy ensimmäiseen mielenliikutukseen. Ilmaantuu lavalle mies ja kiinnittää neulalla pöytäliinaan kenraali Boulangerin kuvan, täysissä sotatamineissa, ristit ja kunniamerkit rinnassa. Kuva, josta »La Presse» tänään ylpeillen kertoo, että se oli lehden lahjapalkkio tilaajilleen, jää riippumaan yläpuolelle »Polkkaa». Me kaikki boulangistit humahdamme seisoallemme, paljastamme päämme, huudamme äärettömässä riemastuksessa: »Eläköön Boulanger!… Kuolkoon Joffrin!» ja puhaltaumme laulamaan hänen lauluaan: »En revenant de la revue!»
Ensimmäisen innostukseni iloa häiritsee kuitenkin pieni hetkellinen pelästys. Siellä on tuolla takana niitä, jotka vastaavat vihellyksillä. Täällä on siis Joffrininkin ystäviä! Kuka ties ne ovat enemmistössä? Ja minä, joka jo olin »merkinnyt» kantani. Mutta onneksi ne vaikenivat, meillä boulangisteilla on ehdoton enemmistö, »valtaava enemmistö», käyttääkseni Jonas Castrénin huulilta usein kuulemaamme sanaa.