Tuota puhuessaan oli hän noussut seisoalleen ja kävellyt pöytäni luo.
—Saisiko näitä teidän kirjojanne katsella? kysyi hän, ja kun minä sanoin, että hän vain olisi hyvä ja katselisi, alkoi hän niitä selailla. Minusta näytti, että häntä jollakin tavalla vaivasi se, mitä äsken oli tullut sanoneeksi, ja että hän nyt haki jotain syytä kääntääkseen puheen toisaalle.
Hän tavaili muutamien ruotsinkielisten kirjain nimilehtiä samanlaisella uteliaalla kömpelyydellä, kuin talonpojat niitä tavallisesti tavailevat. Mutta sitten hän yht'äkkiä laulahti:
—Hyvä oon minä lukija, minä tunnen joka nuotin,
mut lautaks keskipäivälläi lyö silmissäni ruotin—
ja siirrettyään nuo vieraskieliset kirjat syrjään alkoi hän katsella muita.
Yht'äkkiä avautui siinä hänen eteensä Kanteletar, ja kun hän sen näki, hän ihan kuin olisi säikähtynyt. Mutta sitten leimahti ilon tuli hänen silmissään ja hän huudahti:
—Siinähän on Kanteletar!
Ja kun hän sen huudahti, hänen äänensä melkein vapisi. Sitten hän rupesi kirjan lehtiä kuumeentapaisesti selailemaan.
—Katsotaanpas, onko se täälläkin se runo. Täällähän se on, sadannella seitsemännellä neljättä sivulla. Ka niin, tuoss' on. Ja nyt hän alkoi lukea seuraavaa runoa, väliin kirjaan katsoen, väliin ulkomuistista, jolloin hän aina kirjan yli minuun vilkaisi:
—Eipä kasva kaikki lapset, ei ylene yksikänä, niinkuin mie katala kasvoin, yksipuolinen ylenin, kasvoin lasna armotonna, yksipuolisna ylenin; kasvoin kuin karankokuusi, nousin kuin noropetäjä, niinkuin putki puun nojassa, saraheinä sammalsuolla, kaste kaihassa tilassa, vesi vahteran vajossa. En kasvanut kananmunilla, ylennyt sianlihoilla; kasvoin kainalopaloilla, täyvyin kaalin tähtehillä veräjillä vierahilla, uksilla ulisevilla.