—No—niin,—sanoi hän ja vetäytyi hämillään ja melkeinpä häpeissään entiselle sijalleen lämpiävän uunin eteen.—Antakaa anteeksi, että minä tässä vähän liiemmältä rietaannuin, mutta ei herran pidä silti siitä minua … en minä ole keltään nuottia kuullut, en ole kuullut luettavan enkä laulettavan … kukapa näitä laulaisi? Mutta kun minä niitä rupesin lukemaan, niin sitten tuli minulle nuottikin sanojen mukaan, liekö oikea vai ei. Minulla on semmoinen kimpoilevainen luonto, että kun se vain näin hyppelemään pääsee, niin ei tahdo heretä ja sille ovat ihmiset monta kertaa nauraneet.
Hän jäi istumaan, pää käsien väliin painettuna, enkä minä tiennyt, mitä hänelle vastaisin. Hän luuli varmaankin tuossa innostuksissa ollessaan näyttäneensä naurettavalta.
Me olimme molemmat kappaleen aikaa vaiti, kunnes minä, jotain sanoakseni, kysäisin, tunsiko hän muutaman Alpertti Suomalaisen, joka oli hänkin Pyhäjärveltä ja joka oli minun kanssani käynyt samaa koulua.
—Senkö minun velipuoleni, joka nyt on pappina?
—Onko hän teidän velipuolenne?
—Onhan se, tai minähän oikeutta myöten olen hänen velipuolensa. Me olemme kumpainenkin Kankaanpään lautamiehen poikia, vaikka:
Toinen on keinussa soudettu, toinen on lehdosta noudettu; toisen äit' oli vihille viety, toisen kantaja piikana pietty.
Hän vaipui jälleen äänettömyyteensä ja tuijotti kankeasti hehkuvaan tulennokseen.—Minä kohensin kekäleitä, ja kun muuan paakku taas kimmahti maahan, nosti hän sen sieltä vikkelästi ja nakkasi takaisin uuniin. Minä siirsin istuimeni likemmä uunin suuta ja istuuduin hänen eteensä.
—Alpertti on nyt pappina, sanoin minä jonkun ajan kuluttua.
—Niinhän se on, sanoi hän ja lisäsi sitten verkalleen: Pappinahan se on.—Tehdäänkö teistäkin pappi?—ja hän tarkasteli minua melkein epäillen.