—Se on se saarnamies Kalajoelta, joka on täällä ennenkin käynyt … ja sulhanen kuuluu olevan sieltä myöskin, tiesi Risto.
—Mitä ne puhuivat, kun soutivat tästä sivuitse? kysyttiin vahdilta.
—Sitä tuntuivat sanovan, että kyllä se tuollakin paikalla piru vielä kauan saa menoansa pitää, ennenkuin Herran henki sen sieltä karkottaa. Se oli Niskalan isäntä, joka sitä sanoi ja osotti melallaan tätä ponttuuta. Siihen tuntui se Kalajoen mies vastaavan, että »heidän puolesaan on vettenkin päällä herätys jo sijansa saanut niinkuin merikapteeneisa ja matruuseisa», mutta Niskalan ukko sanoi siihen: »Niin saattaa olla siellä, jossa Jumalan sana on muutenkin enemmän ja kauemmin vaikuttanut, mutta ei näissä puolin semmoisia ihmeitä tapahdu, että joku tukkilainen syntinsä katuisi ja muuksi muuttaisi elämänsä.»— »Ei sitä tiedä, ei se ihmeiden aikakausi ole vieläkään lopusa», sanoi vielä vuorostaan se, joka kuuluu Kalajoelta olevan, mutta sitten en enää muuta kuullut, kun venhe eteni ja akat alottivat virren.
—Sinne pojat, hei! Ehkä ne jonkun meistäkin kääntää! huusin minä ylimielisenä, ja me lähdimme venheellä soutamaan järven toiselle puolelle.
Matkalla huudettiin ja laulettiin, niin että se kyllä mahtoi kuulua kaukaisiinkin kyliin, kun oli ihan rasvatyven ilta.
Kun tultiin Niskalan rantaan, kiskaistiin venhe niitylle puolitiehen ja lähdettiin nousemaan pihaan. Mennessä keikautettiin vielä mukaan otetusta viinapullosta ryyppy kunkin miehen kurkkuun.—»Olkaa hiljaa», varottivat toiset, kun tultiin kartanolle.—»Pirtissä parhaallaan veisataan».
Veisuun aikana me kaikki menimme pirttiin ja seisotuimme oven suuhun, lakki silmillä, niinkuin kirkkoon tullessa on tavallista. Päätös oli semmoinen, että sitten kun ovat virtensä loppuun veisanneet, alan minä oman tekemäni virren, ja sen perästä jatkaa Risto saarnallaan, jos ei jo ennen tule tappelua tai muuta häiriötä… Ei se oikea saarna ollut, eikä virsikään ollut oikea, kumpikin olivat vain tämmöistä pilkantekoa varten tehtyjä.
Heränneet pitivät parhaallaan seurojaan. Etupuoli tupaa oli miehiä täynnä, ja karsinassa istui vaimoväkeä.
Varmaankin olivat jo järveltä meidän tulomme kuulleet, mutta kukaan ei ollut meitä näkevinäänkään, kun tupaan tultiin, vaikka sen kai arvasivat, ettei meillä oikea mielessä ollut. Joku vaimonpuoli meihin silloin tällöin huivinsa suojasta salaa katsahti, ja oven suussa istujat siirtyivät likemmä toisiaan karsinaan päin. Niiden joukossa näkyi olevan morsiankin, joka meidän tullessamme oli seisonut pankon nurkalla.
Kun heidän virtensä oli loppunut, piti minun alottaa uusi. Minua jo omantunnon käsi kyllä nykäisi, enkä tiedä, mitenkä olisi käynyt, mutta kun toiset takaapäin selkääni tuuppasivat, niin minä alotin ja muut heti perästä. Se minun tekemä pilkkavirteni oli tehty samaan nuottiin kuin se, jota he meidän tullessamme olivat veisaamassa. Ensimmäinen värssy siinä oli näin: