—Antakaa papin saarnata saarnansa loppuun, sanoi muuan meidän miehistä, eihän se ole vielä »isämeitäänkään» ennättänyt.
—Kuulkaa, Pietari … antaa niiden olla … ei tehdä tappelua … ne kyllä häpeävät ja menevät, kun meidän nöyryytemme näkevät, houkutteli isäntä ja koetti vetää vierastaan takaisin istuimelleen.
—Ei Kristuskaan sallinut temppeliään häväistävän! huusi kalajokelainen ja polki jalkansa siltaan.—Ruoskan voimalla hän heidät karkotti, ja jos nämä roistot eivät tästä lähde, niin minä…
—Joka miekkaan rupee, se miekkaan kaatuu!
Sen sanan sanoin minä, mutta silloin hyppäsi hän kohoksi vihasta ja puristi kätensä nyrkkiin minun edessäni.
—Uskallatko sinä, sen hylkiö, vielä raamattuakin suussasi kantaa!—Hän olisi varmaankin jo lyönyt, mutta minä peräydyin miesjoukkoon, ja isäntä sai hänen kädestään kiinni. Ristokin oli herennyt.
—Elä käy käsiksi pakanoihin, sanoi hän ja astui väliin. Eivät ne tiedä sokeudessaan, mitä ne tekevät.
—Menkää pois, hyvät miehet … emmehän me ole teille mitään pahennusta tehneet … miksi tulette tänne meille kujeitanne tekemään?
Ehkä olisi jo silloin lähdetty ja jätetty heidät rauhaan, sillä minuun ainakin vaikutti isännän käytös sen, että tuntui siltä, kuin olisi alkanut hävettää. Mutta kun asia oli alulle pantu, oli sitä häpeä lopettaa ja minä vain vastasin:
—Emmehän me mitään pahennusta ole tahtoneet tehdä, hyvä isäntä … kun pidettäisiin vain, miesparat, jumalanpalvelusta mekin … mutta kun eivät suruttomat ihmiset meille missään huoneitaan anna, niin arveltiin, että emmeköhän me yhdet heränneet sopisi yhden katon alla yhtä Jumalaa palvelemaan.—Minä koetin olla totinen, mutta miehet purskahtivat takanani nauruun.