—Niin, jos Jumala elää antaa.
—Niin, jos Jumala elää antaa, sanoi Johanna melkein suruisesti, niinkuin minusta kuului.—Sitten lähtivät he molemmat pois.
Minä vaivuin takaisin tilalleni, jonka Johanna oli minulle vielä viimeisen kerran valmistanut. Minä purin itseni tyynyyn kiinni ja itkin. Minä puristin kynteni syvälle rintaani, niin että veri kihosi, kurittaakseni kuohuvata sydäntäni, mutta ei se siitäkään asettunut. Minä vaikeroin ja valitin. Minä kiroilinkin. Mutta viimein minä ratkesin itkuun, ja vasta se helpotti, niinkuin aina ennenkin. Se vähitellen lauhdutti pakahtumaisillaan olevata sydänalaani ja lievitti tuskaani. Minä itkin pitkään ja katkerasti, tahallani melkein koetin itkeä niin kauan kuin mahdollista, sillä se yhä helpotti. Mutta viimein minä uuvuin siihenkin. En jaksanut itkeäkään koko iltaa ja lopulta herposin semmoiseen horrostilaan, jolloin ei osaa ajatella eikä iloita, ei surra eikä mitään.
Korviini kuului ulkoa ihmisten liikettä ja puhetta, mutta en minä siihen mitään huomiota pannut. Sen vain erotin, että ulkona olevien joukossa oli Johannankin ääni, ja sitä minä koetin korvallani tarkata. Hänen äänensä tuntui soivan iloisesti ja helakasti. Aitan ovi oli auki, niinkuin sen olivat jättäneet ne, jotka siitä viimeksi menivät. Siitä minä näin sinne tänne puuhaavia naisia ja poikasia, jotka taluttivat hevosia veräjästä ulos ja koettivat hyppyyttää niitä sulkupuiden ylitse. Joskus joku ihminen kurkisti ovesta aittaankin, mutta ei minun tylsä silmäni nyt ketään tuntenut. Sitten paiskasi tuulen puuska oven kiinni, eikä minun tehnyt sitä mieleni aukaista enemmän kuin sulkeakaan.
Ulkonakin alkoi vähitellen hiljetä, mutta sen sijaan rupesi tuvasta kuulumaan veisuuta. Minä arvasin, että siellä mahdettiin pitää seuroja. Sitä varten kai oli sinne väkeäkin kokoontunut niin paljon. Paljon oli sinä iltana heränneitä ollutkin koolla kuulemassa kaukaista Kalajoen saarnamiestä.
Kun virren hyrinä kävi korviini, viritti se sillä kertaa kaikki entiset asiat muistiini. Minä muistin sen, mitä tuona pyhänä oli tapahtunut, minä muistin, että olin uponnut järveen, pelastunut ja siitä tullut heränneeksi, ja minä muistin senkin, että se, joka oli ollut koko minun herännäisyyteni, se nyt oli toisen morsian. Silloin minulta pääsi katkera nauru, ja sillä naurulla minä tahdoin nauraa kaikki puhtaaksi. Mutta se nauru olikin niin kamala ja minun ääneni niin ontto, että sitä säikähdin itsekin, ja se katkesi siihen.
Yön edeten alkoi sataa. Vesi ropisi aitan tuohikattoon, ja minä kuulin jokaisen pisaran putoamisen. Se oli niin surullista ja synkkää, ja joka kerta, kun vettä tuntui rankemmin tulevan, värisytti minun sekä ruumistani että sieluani. Koetin houkutella unta silmiini, mutta ei minua nukuttanut, enkä minä oikein valveillakaan pysynyt. Koko pitkä yö oli semmoista ynsyrjäistä olentaa, ja minä ajattelin, että semmoistakohan se nyt koko elämä tulee olemaankin.—Ja kyllä kai se on sitten semmoista ollutkin.
Aamua oli jo kappaleen kulunut, ihmiset tuntuivat uudelleen liikkuvan, ja sade oli lakannut, kun isäntä tuli luokseni ja kysyi, jaksaisinko lähteä liikkeelle ja muuttautua pirttiin. Minä lähdin. Pihan yli kulkiessani kuului Johannan virren hyrähtelevä ääni lehmisavulta. Minusta tuntui, kuin olisi minua pyörryttänyt, mutta sain minä kuitenkin pirttiin. Väki istui eineellään, ja pöytään minuakin käskettiin, mutta minä en mennyt ja jäin vain penkilleni istumaan, siltaan tuijottaen, kyynärpäät polvia vasten.
Katselin minä kuitenkin välistä syömämiehiäkin ja koetin vetää huuleni ivahymyyn. Olisin suonut, että koko maailma olisi nähnyt sen ja tietänyt, että minä niin tein. Mutta miehet söivät ja juttelivat keskenään, eikä kukaan minusta näyttänyt sen suurempaa huolta pitävän. Puhemies istui pöydän päässä, ja pöydän takana istui sulhanen. Hän oli verevä, kaunis mies, vakavan näköinen ja roteva. Yhdellä sormellaan hän olisi saattanut lyödä minut kumoon, semmoisena kuin minä nyt, sairastanut mies, tällä kertaa olin. Vasten tahtoanikin ajattelin, että onhan Johannan tuohon rauhaiseen rintaan turvallista päänsä painaa, mutta samalla kirmaisi mielessäni, että jos minä sen näkisin, saattaisin minä heidät siihen kuoliaiksi lävistää … salaisesti ja hiipien, takaa päin tullen … ja puukolla iskien … tuolla hänen omalla pitkällä pohjalaispuukollaan, joka helavyössä hänen vyöllään riippui… Ja siitä ajatuksesta minä en millään tahtonut luopua, minä oikein hivuttamalla silmäni kiinni hivutin, oikein tuota kuvaa nähdäkseni, joka kuitenkin ahdisti minua kuin paha painajainen.
Se katosi vasta sitten, kun Johanna vähän ajan perästä tuli tupaan maitoa pöydälle kantaen. Kepeästi keikutellen kantoi hän haarikan pöytään ja kepeästi, kolahuttamatta, laski hän sen puhemiehen eteen. Liekö hän hymyillyt sulhaselleen, sitä en nähnyt, mutta sulhanen hymyili hänelle. Sen minä näin, ja se oli taas kuin puukon pisto minun rintaani.