Tuskin he olivat kuulleet, että jotain uutta oli nähtävänä, kun jo tuossa paikassa olivat kiertäyneet kehään laulajapojan ympärille.
—Se on semmoinen mestari tuo tuossa viisuja tekemään, kertoi nyt vuorostaan renki, että kun rupeaa, niin tekaisee värssyn vaikka mistä tahansa, ja sen tekemiä lauluja se tuo Leppänenkin laulaa. Mutta ei se ilman laula, sille pitää antaa viinaa, ja jos mitä kysyt, niin siltä et oikeata vastausta saakaan, vaan runoon vain kaikki tyynni. Tarjotkaapa miehet viinaa, jos kellä on!
Miesjoukossa oli muuan rehevä pohjalainen, torniolainen hevossaksa. Ylpeästi tunkeutui hän esille, veti turkkinsa povesta komeasti päällystetyn konjakkipullon ja ojensi sen pyhäjärveläiselle.
—Kas, täsä saat, eikä tämä pelkkää prantusta olekaan! Kattos, poika, täsä on kolmen markan konjakkia! Otapas tästä koriasta pullosta ja anna sitten songisi soida, jos et ehkä ollekaan stöveli koko mies.
Mutta miespä ei huolinutkaan ottaa vastaan tarjousta. Hän kumartui eteenpäin, tirkisti pohjalaista aivan silmästä silmään, ja samassa kun hän siinä tekaisi laulun:
—Tääll' yks' on ylpiäs ittestään ja toinen hevosistaan—
Mutt' Tornion-herra on kummastai ja paksusta putelistaan,
kaivoi hän niinikään, mutta housunsa taskusta, esille hänkin pullon, keikisti siitä ryypyn ja lauloi taas:
—Pohjalainen se prameileepi konjakkipullollansa.
Savon poika se tyytyypi vain halpaan viinahansa.
Markkinaväki räjähti nauruun kuin yhdestä suusta. Nolona työnsi pohjalainen halveksitun pullonsa takaisin poveensa ja vetäytyi hammasta purren väkijoukon taa. Naurua kesti vain yhä, ja pistosanoja sateli joka haaralta hänen jälkeensä:
—Kas, niin sitä pitää!—Se oli parahiksi pohjalaiselle!—Tuleppas vielä
Savon miehen edessä kopeilemaan!