JUHANI AHO
OMATUNTO
SAARISTOKERTOMUS
I
Oli taas niinkuin aina, harva se päivä, mutta varsinkin silloin, kun meri myrskysi ja taivas satoi eikä ollut menemistä ulapalle eikä viitsinyt muuhunkaan ryhtyä--oli turinaa ja tarinaa siitä samasta, satoja kertoja vatvotusta, vanhasta, mutta kuitenkin yhä uudesta--merestä ja sen saaliista. Niistä oli aina ehtymätön puheenaihe, entisistä hyvistä ja nykyisistä huonoista--mutta varsinkin silloin, kun oli joku vieras, niinkuin nyt säätä pitävä moottoriherra, joka viitsi kuunnella ja jolle siis oli hauska soittaa suutaan.
Moottoriherra, iso, mustapartainen mies, suupielessä paksu sikari ja kasvoilla salamyhkäinen hymy, vaikenee ja täyttää istuen selkäkenossa seinää vasten, jalat pitkällä rojottaen. Äijä puhuu ja maistaa, nousuviinassa viittiloiden. Hän on harvahampainen, pitkä ja luiseva, poskilla viinan ja ahavan ikuinen puna.
--Niin, nähkääs, mikäs olisi meidän ollessa ja eläessä, jos olisivat ajat, niinkuin olivat ennen. Mikäs olisi konsti rakentaa ja laittaa, jos laivat ajaisivat karille, niinkuin entisinä hyvinä aikoina. Mutta ajaakos ne enää! Pthyi!
--No mutta, pappa hyvä, et nyt sylkisi vieraan saappaille.
--Ole vaiti ... enhän minä saappaille ... ylihän se meni....
--Vieras antaa anteeksi ... isä on semmoinen porsas.