--Niin onkin ... minä tiedän, että niin onkin! kuiskasi Helga, joka oli tullut jälestä, kättään heikosti huiskuttaen, saaden tuskin ääntä.
--Tulivathan ne halotkin silloin ... viisi syltä yhtenä yönä.
--Silloin oli sama tuuli kuin nytkin.
Oli pian valmiina selitys siihen, miten ihme oli tapahtunut. Tavara oli nähtävästi joutunut mereen niin, että aalto yhdellä pyyhkäisyllä oli heittänyt kansilastin laidan yli ja meri sitten ajanut niitä edellään kuin lampaita karsinaan. Koska ne eivät olleet tarttuneet Ulkokareille, mihin tavallisesti kaikki meren tuoma tarttuu, niin ne olivat kulkeneet sen kären ohi itäpuolitse. Sieltä tänne ajautuessaan oli niiden täytynyt hajaantua, mutta kun ne kohtasivat tämän Käärmesaaren, oli tuuli, joka puhalsi viistoon rantaa vastaan, hiljalleen sujuttanut niitä salmen suuhun, josta eivät päässeet ohi, koska siitä pisti pieni niemen sarvi mereen. Se oli kuin otsaverkko, joka käänsi ne salmeen kuin rysän nieluun.
Tämä oli ukin arvelu.
Helga hymähti itsekseen. Hän tiesi, kuinka ne olivat tulleet--omia teitään ... suoraan siihen, missä olivat ... kolme tuhatta... kolme tuhatta markkaa ... kuin taivaan tietä!
--Tulivatpahan miten tahansa ... ne ovat nyt nostettavat heti maihin, sanoi emäntä melkein hätäillen.
--Olisi se Kallekin saanut olla apuna, sanoi Söderling.
--Saadaan nämä ilman häntäkin. Ei vitkastella nyt. Antaa Kallen olla siellä, missä on... niitä voi olla meressä vielä kuinka paljon tahansa.
Helga hymähti taas. Hän tiesi, ettei meressä ollut tämän enempää.