Ja se, mikä eilen maata pannessa oli ollut hämärää ja häilyvää ja tunne- sotkuista, oli nyt niin järki-selvää kuin päivä sinisen meren yllä ja niin vankkaa ja järkähtämätöntä kuin kallio, jota hän lyhyin, nasevin askelin asteli ladosta tupaan.
Ei penniäkään pois! Johan minä olisin pähkähullu! Mitä minä eilen oikein hourailinkaan? Sitä vaille, etten antanut yllättää itseäni mihin tahansa.
Hän ajoi remakasti ylös miehet ja komensi Hannan, joka istui haukotellen vuoteensa laidalla porstuan karsinassa, noutamaan vettä lähteestä, sillaikaa kun hän itse kävi tekemään tulta hellaan. Saatuaan sen syttymään hän otti kahvipaahtimen seinältä ja komensi:
--Söderling, vetäisehän kirstu esiin ... missä sen on avain?
--Tuossahan tuo on kannen päällä, mihin itse eilen panit.
Melkein mielenosoituksellisen välinpitämättömästi otti Söderlingska kirstusta papupussin ja täytti siitä paahtimen, pani sitten pussin takaisin kirstuun ja siirrätytti sen Söderlingillä takaisin nurkkaan sängyn ja seinän väliin.
Helga oli tullut ja lyyhistynyt tavalliselle paikalleen työnsä ääreen.
--Ehkä sinä paahdat nämä kahvit, sillaikaa kun minä käyn ja lypsän lehmän. Katso, etteivät pala.
Nöyrästi, vaikka vähän vitkastellen, otti Helga paahtimen, luoden aran katseen Kalleen, joka sänkynsä laidalla veti saappaita jalkaansa. Söderlingska otti rainnan ja aikoi mennä, kun kääntyi ovessa takaisin.
--Kuka lie jättänyt syöttejä koukkuihin mätänemään kala-aitan kynnyksen eteen?