Jouko, joka oli totinen, suorakasvoinen poika, hymähti vähän, mutta ei vastannut. Usein laski Kuisma hänen kanssaan tuollaista todensekaista leikkiä, usein kärtti hän sanoja ja taikoja, mutta ei ollut Jouko kuitenkaan varma siitä, uskoiko se niihin, vai pitikö vain pilkkanaan sekä isää että häntä ja kaikkia, jotka taikoihin luottivat.
—Teitkö tämmöisen taian,—ahdisteli Kuisma yhä edelleen,—oliko sinulla pussissasi kolme kynää kolmen pyytäjän pyydyksestä otetun linnun siivestä, majavan hammas ja sipale vanhan ruumiin vasemmasta korvalehdestä, panitko pussin kainaloosi ja kiersitkö sillä lintuparven? Oliko?
—Ei ollut.
—Sitten oli sinulla mustan kissan pää, ja sillä kiersit ja panit sen kannon päähän?
Panun terävä silmä, joka pälyi kaikkialle, oli muiden syödessä ja ääntä pitäessä seurannut Kuismaa ja Joukoa ja sai hänen tarkka korvansa muutamista sanoista selville, mistä oli puhe.
—Ne on niitä Kuisman taikoja ne, virkkoi hän pilkallisesti.
—Kun ei kelvanne, niin neuvo parempia … ota oppiisi minut!
—Ei ole sinusta tietäjäksi … olet liiaksi laajasuinen, haastaisit kaikelle maailmalle tietosi, ja sinne ne sitten menisivät, ja voima hajoisi kuin sumu ilmaan.
—Sinne ne vielä menevät muidenkin tiedot … en ole ikipäivinä taikaa tehnyt enkä loitsua lukenut.
—Aina sillä kehut, mutta edestäsi löydät, minkä taaksesi kylvät.