—Annikki kuulustakoon, milloin vouti olutta tahtoo! käskee Panu.
Mutta ei lähdekään Kari kotimajalleen hiihtämään, vaikka suksilleen astuu ja rantaan päin laskee. Eikä ole Annikki toisessa tuvassa voudin kutsua odottamassa. Saunan seinämällä odottaa häntä Kari ja sinne hänen jälkeensä Annikki hiipii muiden näkemättä ja kuulematta helliä sanoja haastamaan. Hilpeällä mielellä on Kari, ja mielihyvää hymähtelevät Annikin kasvot. Iloa ja toivoa kiiltelee kummankin silmä. Ei nyt voi enää Panu kauemmin esteitä panna, kun on henkensä pelastuksen velkaa. Eikä ole voudistakaan pelkoa, ei ole pestistään puhunut ja tänä iltana jo lähtenee, koska jo hevostaan valjastuttaa.
Pitkän aikaa seisovat he asioistaan haastaen, eikä ole Kari nähnyt
Annikkia koskaan ennen niin iloisella mielellä.
Silloin kuuluu voudin hevonen ajavan rappujen eteen ja Annikkia huudetaan. Annikki ei ehdi hyvästiäkään heittää, kun kiiruhtaa pihaan.
—Älä mene vielä! kuiskaa vain mennessään Karille,—minä tulen takaisin!
—Tuo, Annikki, voudille lähtöoluet! kuulee Kari Ilpottaren käskevän.
Vouti ilmaantuu rappusille ja heittäytyy rekeensä Ilpottaren häntä soihdulla valaistessa. Annikki juoksuttaa tuvasta oluthaarikan ja ojentaa sen voudille. Kari näkee voudin reen laidalle nousten tempaavan Annikkia vyötäisistä ja hänet rekeen heittävän. Soihtu sammuu, pimeässä parkaisee Annikki:
—Auttakaa, auttakaa! Kari, Kari!—ja hevonen puhaltaa täyteen laukkaan.
Kari karkaa kohti ja pääsee reen perään kiinni, mutta saa samassa kannoilla seisovalta voudin rengiltä iskun kasvoihinsa, kaatuu ja reki pääsee hänen käsistään.
Ja ennenkuin hän ennättää nousta, on reki jo törmän alla rannassa. Raivoissaan rientää Kari jälkeen, jäältä kuuluu vielä kerran Annikin avunhuuto, mutta tukehdutetaan. Juostuaan itsensä hengähdyksiin, niin ettei pääse enää paikaltaan liikahtamaan, pysähtyy Kari eikä kuule enää muuta kuin omain keuhkojensa kohinan ja sydämensä jyskytyksen.