—Voisit sinä, kun tahtoisit. Kun oikein pyytäisit, niin rukoilisi
Riitan puolesta, panisi koko seurakunnan polvilleen ja parantaisi…
Riitan minä kuoriin kantaisin.
—Ei auta toisten rukoukset, ja jos Jumala tahtoo, voi parantaa ilmankin.
—Auttoihan ennen … hurskas erakko, joka ennen vanhaan kuului tällä paikalla olleen, niin kun pani kädet päälle ja rukoili koko seurakuntansa polvistuessa, niin avun sai. Ka, miksei voisi terveeksi rukoilla, kun kipeäksi kirosi!
—Ei hän tahdokaan, kun noitiin turvasit.
—Siitä minua aina soimaatte,—-vaimo purskahti itkuun,—vaan kun ei, raukka, liikahtamaan pääse, ei, onneton, osaa tarpeitaan pyytää, suu vääränä itkee ja silmillään vain apua anoo. Ei kärsi sydämeni nähdä. Terve jo oli, jaloillaan seisoi, mutta kirousta säikähti … sitä ennen vielä omin voimin istualleen pääsi, nyt ei jäsen värähdä … ettekä tahdo kurjan puolesta rukoilla, vaikka teitä Jumala kuulisi! Sydämettömiä teitänne!
—Puhu itselleen pastorille, en minä mitään voi.
—Puhu itselleen! Enkö ole puhunut! Vaan mitä tekee tämä: ulos ovesta ajaa, ei tahdo kuulla, ei nähdä. Kelvoton on, paha hänet periköön!
Rouva nousi poistuakseen.
—Älä mene, älä vielä mene! rukoili taas vaimo.
—Jos sillä tavalla panettelet pastoria, saat heti mennä tiehesi.