—Kuulitko, kun heille puhuin? kysyi hän.
—Kuulin, vastasi tämä—mutta miksi heitä sentään niin vihaan kiihoitat? Onko se hyvä?
—En kiihoita vihaan. Mutta innostuttaa tahdon nuoret, saada heistä pois pelon ja kunnioituksen tietäjiin. Yksin en mitään voi. Tahdon heidät mukaani lähtemään, tahdon saarnata ristiretkeä. Kun miehissä menemme, on sanallani toinen voima. Voi tulla puolustuskin tarpeelliseksi, kun käyn heidän uhrilehtonsa hävittämään. Panu kiihoittaa myöskin. Siltä vanhalta mieheltä, Jormalta, josta olen kertonut, kuulin, että Panu on ikuisen vihan minua kohtaan vannonut. Hän itse on kiinni otettava, jos ei muuten taivu. Nuoret miehet puolelleni tahdon, vanhat eivät uskalla, yksin en voi.
—Voithan olla oikeassa. Minua vain niin peloittaa. Rampa-Riitan äiti oli taas luonani. Hän minua kirosi ja sadatteli. Miksi olet niin kova hänelle?
—Mutta, hyvä ystävä, olenhan niin usein selittänyt, että jos se ei onnistuisi … ihmeet ovat harvinaisia … ja olenhan muuten tehnyt kaikki, mitä voi tehdä, olen puhutellut häntä, olen hänelle ripin antanut ja hänen kanssaan rukoillut. Enhän ole niin kova kuin sanot. Luja ja taipumaton täytyy olla. Olen tänään ojentanut sovinnon kättä voudille.
—Oletko? Olen siitä niin iloinen, onhan hän kuitenkin niin onneton ihminen.
Olai kertoi, minkä merkillisen kalun hän oli kirkon oveen naulattuna löytänyt ja miksi hän oli Reidan voudin luo lähettänyt ja millä terveisillä.
—Mutta kuka se voi olla, joka hänen henkeään uhkaa?
—Sitä en tiedä. Yleinen on viha häntä vastaan. Ehkei se ollutkaan muuta kuin pahaa pilaa; mutta kun Reita luuli tietävänsä, niin tahdoin käyttää tilaisuutta.
Hän on muuten, Reita, pyrkinyt päästäkseen kotipuoleensa, saloille saarnaamaan, sanoi hengen käskevän, ja minä olen ajatellut antaa hänen mennä. Tuolla hän tulee … miksi hän juoksee noin? Mitä se on?