Vuona lasketaan maahan ja pirautetaan vettä sen selkään. Se kyyristäikse, ponnistaikse ja potkaiseikse irti pitäjänsä kädestä. Syntyy naurua ja hälinää, koetetaan ottaa kiinni karkuria, mutta se hyppii sinne ja hyppii tänne, pelastuu käsistä ja karkaa piirin läpi pensaikkoon ja katoo sinne.
—Elävältä otti uhrin! huutaa riemuiten Ilpotar,—elävältä otti, ei sen henkeä hennonut ottaa!
Ja sitä kaikki muutkin sanomaan, että elävältä haltija hempeimmän uhrielukan otti, ei tahtonut siitä muille osaa antaa. Eikä huoli enää lisätä uhrattavaa, vaan on kylläinen siihen, mitä jo on saanut.
—Panuhan sen päästi! sanoo joku, mutta toinen kääntyy päin sanojaan ja virkkaa:—Entäpä jos päästikin, kun haltijain tahdon tiesi!
Padat ovat alkaneet kiehua yhä kiivaammin. Olutta ja makeaa mahlasimaa lasketaan hopeamaljoihin tietäjämiehille ja heimojen vanhemmille ja visakupposiin ja tuohisiin muille miehille suurista tynnyreistä, joita on pyhän puun juurelle pinottu. Kohta ovat lihat kypsyneet, ja uhriateria alkaa. Suurimmasta uhrikattilasta nostelee Panu lihakimpaleita astioihin ja nuoremmat miehet ja poikaset kantavat niitä vanhempain eteen, jotka ovat istuutuneet uhrikentän vihreälle nurmelle. Ei riitä astioita kaikille, mutta sill'aikaa, kun toiset syövät, laulavat toiset odotellessa ja kanteloitaan helkyttelevät:
—Hyvä on meidän ollaksemme, armas aikaellaksemme, kun on ruuat, kun on juomat, kun on hyvät haltijamme! Haihdu huoli, poistu puute, kadotkosi köyhän kiusa, nääntyösi näihin nälkä, näihin juhlajuominkeihin, suurin uhrisyöminkeihin!
Naiset ja tyttölapsetkin pääsevät nyt haltijan uhriateriasta osallisiksi. Mutta kuokkavieraina naisia kohdellaan ja armopalat heille annetaan. Alempana uhrivaaran rinteellä on vihreä niittyaho, koivujen, haapain ja tuomien ympäröimä. Sinne he laskeutuvat, ja sinne heille nuora-aituuksen yli ojennetut ruoka-astiat kannetaan. Ilpotar naisten niityllä emännöi, ruuat jakaa, johtaa ja järjestää, että kukin arvonsa mukaan kestityksi tulisi, vanhimpain naiset ensin ja nuorempain sitten, neidot viimeiseksi. Mutta eivät tyydy naiset yksin uhrilihoihin, on omat eväänsä mukanaan emännillä, on piiraita, on kakkuja, on kalakukkoja, voita ja juustoja on, joita ei miehillä ole, kun ei uhripaikalla muuta syödä saa kuin mitä haltija uhriensa ylellisyydestä tarjoo.
Siitä on kehunta ainainen naisilla, ruokainsa paremmuudesta. Siitä puhe alkaa, ja sikin sokin sanat syödessä lentävät.
—Tuonne meidät eväinemme päästäisivät, niin ei heiltä särvin loppuisi.
—Mitä parempia lienevät poikakakarat haltijan pöydältä syömään kuin me.