Panu nousi tuvan pöydän päästä, jossa oli istunut, niin kiivaasti kuin olisi vieraan aikonut ulos käskeä.
Silloin aukeni ovi, ja emäntä tuli sisään. Hän oli märkä ja saveutunut, tukka riippui pitkinä suortuvina kaulalla ja poskilla.
—Missä olet ollut? jyrähti Panu.
—Olinpa, missä olin … mitä se sinuun!
Ensi kerran kuuli Panu vaimoltaan semmoisen sanan ja semmoisella äänellä. Hän hyökkäsi häntä vastaan, käsi ojona. Mutta emäntä huusi, astuen puolestaan hänkin Panua vastaan, huusi ihan hänen suunsa sisään:
—Poikaasi olin saattamassa!
—Joukoa?
—Joukoa, jonka olet hulluksi kironnut, umpikiroihin kironnut. Reita tuli sanaa tuomaan. Poika houri ja höpisi. Ei tuntenut äitiäänkään. Käärmeen sanoi sisäänsä menneen, isänsä sanoi sen sinne ajaneen.
—Missä hän on? Mikset tuonut häntä tänne?
—Mikset tuonut? Ettäkö olisit vielä tappanut?—Enkä saanut tulemaankaan. Reidan matkaan lähti, papin luo sanoi menevänsä käärmettä ajattamaan.