Pastori kiirehti saunaa kohti, mutta ei ehtinyt vielä oven ripaan tarttua, kun ovi lensi uudelleen auki ja valoa tulvahti sen täydeltä ulos pimeyteen.
Ovessa seisoi Rampa-Riitta omilla jaloillaan, pitäen pihtipielistä kiinni. Hänen äitinsä seisoi takana tukien häntä käsipuolesta, vaikkei sairas nähtävästi tukea tarvinnut.
—Herra Jumala, pastori! huusi vaimo.
—Pastori! Pastori! huudahti tyttö. Minä olen terve! Minä osaan kävellä! Jalka ei ole enää kuolluksissa eikä käsikään … katsokaahan, minä saatan sitä liikuttaa, miten tahdon … voi, voi, kuinka siinä pihisee kummasti … se kun siveli ja viiletteli … ja sitten manasi rienaa pois ja kiljaisi ja käski nousta, ihan oli kuin olisi joku ponnahuttanut seisoalleen … minnekä se meni? … vai pastoriko se minut parantikin?
—Eihän, vaan Panu … sanoi äiti.
Mutta pastori seisoi siinä ihan tyrmetyksissään. Aamulla oli tyttö ollut vielä liikkumatonna ja puhumatonna vuoteessaan. Nyt hän käveli ja puhui. Eikä pastori tointunut sanaa sanomaan.
—Minnekä se Panu meni? soperteli tyttö yhä. Tahtoisin sen polvia halata. Pastoriko se on? Sanoitte eilen äidille, että Jumalalle ei ole mikään mahdotonta … nyt on Jumala minut parantanut …!
—Perkele sinut on parantanut eikä Jumala … kirous sinulle ja parantajallesi, pakana! huusi pastori kättään päänsä yli kohottaen.
—Älä kiroo häntä … älä kiroo! kiljaisi äiti tarttuen pastoria käteen ja painaen sen alas. Älä Jumalan nimessä säikäytä häneen tautia takaisin.
—Parempi, että kristillisesti kuolee kuin pakanakeinoilla paranee.