Toinen toisensa perästä olivat miehet kohoilleet pystyyn ja asettuneet nuotion ääreen mikä mitenkin päin jäseniään lämmittelemään. Ne olivat kaikki tuuheapartaisia, useimmat rotevia miehiä, puettuina samalla tavalla kuin se, joka oli heidät herättänyt ja jota kaikki näkyivät johtajanaan kunnioittavan—se vain eroa, että muiden kauhtanat eivät olleet punaisella reunustetut.
Kuisma otti padan kuusen oksasta, ahtoi sen lunta täyteen ja ripusti puuvipuun nuotiotulen päälle.
—Joko lienee päivä missä asti tulossa? kysyi joku miehistä.
—Ei ole kaukana enää, johan tuolla aholla lumi sinertelee, arveli toinen.
—Eiköhän olisi paras heittäytyä suksilleen ja lähteä heti paikalla painaltamaan?
—Vielä sinne ehditään, ei ole enää kuin aamurupeaman hiihto, ja vastahan on tänään aattopäivä.
—Tulleeko paljon ostajia markkinoille?
—Nahkain ostajia luulen tulevan, arveli Panu,—niin ainakin vouti päätteli syksyllä tavatessani. Mutta tulipa heitä tai ei, kun ei ole mitä myydä … tuoss' ovat koko heimon vuosinahkat.
—Onhan niitä siinäkin … mutta yhähän vähenee vilja metsistä. Minne lieneekään Tapio karjansa ajanut?
Joka kerta, kun siitä tuli puhe, ja useinhan tuli puhe metsänriistan vähenemisestä, otti vanha Ilpo siihen syytä selittääkseen.