—Lieneekö puolikaan, mokoma lappalaiskakara.
—Annikki ei ole orja enemmän kuin muutkaan … kasvattina on pidetty, sukulaisena hoidettu, vaikk' on työtäkin tehdä saanut.
—Orjaksi ennen sodassa saatu katsottiin, lienevätkö nyt ajat muuttuneet. Orjaksi tiedän vainen Panunkin tyttöä tähän saakka sanoneen.
—Tietänetkö, Ilpotar, Panun mielen paremmin kuin minä, vaan minä en orjankaan selkää katkaise.
—Välipä tuolla vähävoimaisella. Taidat vielä Reita vainajan taikoja pelätä. Turhaan niitä pelkäät, ne taiat on nyt paremman miehen käsissä.
Emäntä ei vastannut, jätti hierimen apulaisen käteen ja pistäytyi ulos. Ilpotar raotti ikkunaluukkua ja katsahti hänen jälkeensä. Emäntä näkyi menevän pihan yli kotaan ja alkoi siellä Annikin kanssa lintuja siivota.
—On siinä askareissa tietäjän nainen, orjan töille työnteleikse, naurahti Ilpotar. Mitähän olisi näistäkin pidoista tullut, jos en minä olisi auttamassa ollut! Kädestä pitäen tuli Panu itse noutamaan oluen panoon. Nahjukseksi sanoi naistaan. Arvaatteko, tytöt, mitä minä siihen sanoin… »Sitäpähän lähdit sieltä kaukaisilta mailta noutamaan … ei olisi tainnut likempänä olla.»—Ei virkkanut siihen mitään, mutta tiedän hänen jo kauan katuneen mokomia kauppojaan.
—Lieneekö mitkä lumot käyneet?
—Rahalumot. Ahne se on Panu, perso tavaralle. Mutta sinne menivät ennenkuin osansa sai. Yksin jäätyään kääntyi isänsä Ristin-Kiesuksen oppiin, vei kultansa, hopeansa Valamoon ja antoi munkeille talonsa. Sen sai, kun lähti merta edemmä kalaan.
—Mutta eihän nyt omastakaan suvusta ole naiden.