Oli niin omituista kuulla hänen puhuvan näistä muistoista, jotka olivat Ellin salaisuuksia ja joista hän ei ollut kenenkään kanssa puhunut, vaan säilyttänyt ne jätteinä elämänsä onnellisimmista hetkistä. Tälle toiselle ne nähtävästi olivat aivan sattumalta mieleen johtuneita, niinkuin joiltain kaukaisilta lapsuuden ajoilta, eikä niissä arvatenkaan ollut hänelle sen suurempaa merkitystä.
Mutta pastorilla oli omat muistonsa hänelläkin.
—Ei puolta vuotta sen jälkeen menimme me kihloihin Ellin kanssa, hän sanoa töksähdytti.
Olavi ei virkkanut siihen mitään. Ehkei asia ansainnut hänen mielestään jatkamista, mutta Elli oli hänelle kiitollinen, ettei hän ruvennut sen enemmän kyselemään. Vaistomaisesti hän veti liinan vähän kireämmästi hartioilleen.
—Teidän on ehkä kylmä, kenties menemme sisään.
—Ei, ei ollenkaan.
Mutta kun pastori arveli, että vieras ehkä on matkasta väsynyt, niin he nousivat ja lähtivät huoneeseen.
—Sinulle on valmistettu yliskamari, jossa saat elää ihan valtoinesi, teitpä sitten työtä tai nukkumista, mitä vain haluttaa. Eläkä sinä huoli, jos täällä aamusilla liikutaankin, vedä vain unia niin pitkään kuin haluttaa. On kai siellä, Elli, kaikki, mitä tarvitaan?
—On, minä lähetän vain palvelijan tuomaan juomavettä.
—Kiitoksia vain, kyllä minä tulen hyvin toimeen.