—Elkää nyt! kuulkaahan … elkäähän itkekö niin … rauhoittukaa nyt … enkö voi teitä mitenkään lohduttaa?
Ellin koko ruumis värähti, kun hän tunsi Olavin häntä koskettavan. Mutta hänen täytyi saada itkeä, tyhjentää pakahtumaisillaan oleva mielensä, siihen paikkaan menehtyä…
Olavi istuutui hänen viereensä, kumartui häntä lähelle, vakuutti, ettei hän ollut mitään pahaa tarkoittanut, että Elli oli käsittänyt hänet väärin.
—Te halveksitte minua … ja te olette oikeassa … minä olen kurja olento, heikko, raukka…
—Enhän minä … minä päinvastoin…
—Te saattekin halveksia minua … minä ansaitsen sen … voi, voi, minä olen onnettomin ihminen maailmassa.
—Antakaa minulle anteeksi … ettekö voi sitä tehdä … enhän olisi loukannut teitä niin, jos en teitä rakastaisi…
Ja hän oli vakuutettu siitä, että hän nyt todella rakastikin häntä. Hän tahtoi vetää hänet luokseen, pyyhkiä pois hänen kyyneleensä.
Mutta Elli kääntyi pois, nousi ylös ja meni verannan kulmaan, jossa hän katsoen ulos ikkunasta vähitellen rauhoittui, tyyntyi, herkesi nyyhkyttämästä ja kuivasi kyyneliään… Hän näki siinä tuon tutun pihamaansa, tuvan rappuset, joissa valkea kissa kyyhötti liikkumatonna, porstuan oven, jonka toinen puolisko oli auki, tuvan ikkunan ja sen läpi toisen ikkunan, aitan ja tuvan välitse ruispellon, tarhan ja kaivon vintin … ja kaikki oli hänestä niin vierasta, niinkuin hän ei olisi sitä tuntenut ja ymmärtänyt ja niinkuin kaikki olisi ollut niin kummallisen kaukaista ja epämääräistä…
Onko se mahdollistaa … oliko hän kuullut oikein … oliko hän sanonut häntä rakastavansa … onko hän vielä siellä?…