—Lupaan.
Ja niin he päivä päivältä tyhjensivät toisilleen varastonsa kaikkia niitä muistoja, jotka heille olivat olleet yhteisiä. Elli antautui siihen niinkuin soutaja, joka kokkaan selälleen heittäytyen antautuu verkalleen vuotavaan virtaan, joka viepi ja viepi ohi niittyisten lempeitten rantojen, eikä silmä näe muuta kuin korkean kaartuvan taivaan. Olihan hän tätä tällaista elämää joskus kuvitellut mahdolliseksi, oli silloin tällöin loihtinut toiveensa toteutuneiksikin. Ja nyt hänestä näytti, että se ja se, mitä hän oli kuvitellut, oli sitä, mitä hän nyt sai todellisuudessa elää. Kaikki ne entiset toiveet ja kuvittelut, sanoi hän, ne olivat aikain kuluessa muuttuneet kuin kuiviksi kukkasiksi, jotka hän huolellisesti oli kätkenyt elämänsä kirjan lehtien väliin, uskomatta, että ne koskaan tulisivat esille otettaviksi. Ja nyt ne ikäänkuin itsestään olivat alkaneet uudelleen vihannoida ja uudelleen tuoksua!
Ja hänellekö oli kaikki tämä tapahtunut, hänellekö, joka jo oli pitänyt itsensä elävältä haudattuna! Se oli nyt niin huimaavan korkeata ja valoisaa, mikä ennen oli ollut ammottavan syvää ja pimeätä! Se oli kuin se hänen vanha taivaansa, jota hän kotona ollessaan oli hakenut kotirantansa tyynestä kuvastuksesta, joka oli häntä hirvittänyt ja vetänyt puoleensa, jota hän oli silloinkin ollut katselemassa, kun Olavi oli heille saapunut, joka silloin oli vavahtanut koko korkeudessaan ja hämmentynyt samassa, mutta joka nyt taas oli kirkastunut eikä ehkä milloinkaan enää tulisi tummenemaan.
XIX.
Olavi kuunteli häntä ja antoi hänen puhua pitkät hetket hennomatta häntä keskeyttää. Elli oli hänelle siinä kuin uusi ilmiö sekä itseensä että hänen mielestään kaikkiin muihinkin naisiin verrattuna. Hän antoi itsensä niin täydellisesti, niin mitään säästämättä ja salaamatta.
Hän oli siinä niin erilainen kuin kaikki ne muut naiset, jotka Olavi tätä ennen oli tuntenut ja jotka olivat avanneet hänelle sydämensä ja sielunsa sulkeakseen ne taas samassa. Elli ei näyttänyt tahtovan mitään salata, ei mihinkään verhoutua, ei estää mitään itsestään kuvastumasta.
Ja Olavia se alussa miellytti sanomattomasti. Se oli kuin satasärmäinen kuvastin, jossa hän näki itsensä tuhatkertaisesti monistettuna.
Mutta sitten se alkoi vähitellen tuntua yksitoikkoiselta, välistä melkein kyllästyttääkin.
Hän olisi kyllä tahtonut antaa kuvan kuvasta, palkita tunteen tunteella ja luottamuksen luottamuksella. Mutta hänellä ei ollut juuri mitään lisättävää siihen, mitä oli jo ennen itsestään kertonut, ei mitään sellaista, jota olisi voinut Ellille kertoa. Sillä kaikkiahan hän ei olisi voinut, Elli ei olisi ymmärtänyt ja olisi käsittänyt hänet väärin. Ja sitten oli hänen rakkautensa niin uusi ja niin pinnalla vielä, kun pohjalla oli elämä, jonka muodostamisessa Ellillä ei ollut mitään osaa.
Hänen olisi kuitenkin tehnyt mielensä osoittaa niitä tunteitaan, joita hänellä oli. Hän huomasi useinkin enemmän katselevansa kuin kuuntelevansa. Hän seurasi Ellin liikkeitä, hiveli silmillään hänen muotojaan. Hänestä oli hänen otsansa niin puhdas, silmäkulma niin salaperäinen, posken ja tukan raja niin houkutteleva, olkapää niin pyöreä, rinta niin täyteläinen ja tiukka, ja jalka, joka Ellin ommellessa oli toisen jalan päälle nostettuna, niin kaunismuotoinen ylhäältä alas. Hänen olisi sentähden tehnyt mieli hyväillä häntä, vetää hänet luokseen, sulkea syliinsä ja suudella.