—Niin pitääkin! sanoi Olavi, kiiruhtaen hänen jälkeensä.
—Ja te ette saa ajatella mitään niistä entisistä ikävyyksistä, joista olen teille puhunut! Minusta tuntuu nyt siltä, kuin ei niitä olisi koskaan ollutkaan … niinkuin aina olisin tätä tietä kävellyt ja tulisin vastakin kävelemään!
—Mutta tämä alkaakin lupaavasti … katsokaa noita koivuja, kuinka ne ovat solakoita ja valkoisia ja puhtaita … tämä on kuin pyhä lehto, temppelin etehistö … tuolla taampana on tuo jylhä hongikko, ja se on itse kirkkoholvi…
—Se on minun koivikkoni ja minun hongikkoni … ja minä en ole niistä kummastakaan antanut oksaakaan taittaa.
—Teitä saattaa siis sanoa tämän temppelin papittareksi.
—Sanokaa vain … ja minä nyt vienkin teidät täällä minne minua haluttaa … te ette kohta osaisi täältä mihinkään, jos en olisi teitä ohjaamassa.
—Viekää te vain, minne teitä haluttaa … viekää vaikka siihen »kaikkein pyhimpään».
—Sinne ei ole lupa kenenkään kuolevaisen mennä.
—Eikö kenenkään?
—Ei kenenkään … mutta temppelin harjalle me voimme kuitenkin kiivetä, ja sinne minä lupaan viedä teidät.