Jos hän kyllästyisi, jos hänen täytyisi mennä … ja kerran kai se, ja ehkä piankin, tulisi tapahtumaan … miten se tulisi Elliin vaikuttamaan, millä epätoivolla hän heräisi unelmastaan! … Ei, ei, edemmä se ei saa mennä, hänen täytyy hillitä itsensä, pitää varansa … säilyttää itselleen jokin tie avoinna, olla itseään kokonaan sitomatta…
Mutta kyllähän minäkin rakastan, rakastan ehkä paremmin ja syvemmin kuin koskaan ennen!… Tuolla hän kulkee niin arvokkaana, suorana ja vakavana, ajattelee tietysti vain minua, on päässyt pois surkeasta jokapäiväisyydestään, saanut uutta rohkeutta elääksensä niin, kuin oli niin monesti sanonut sitä toivoneensa…
Ja noudattaen sen mielentilansa puuskahdusta, joka hänessä oli syntynyt, tahtoen osoittaa, sanoa jotain, kiirehti hän askeleitaan häntä saavuttaakseen ja sanoi hänen rinnalle tultuaan:
—Eikö teistä ole kovasti omituista, että me näin kahden vain vaellamme … emme kaipaa muuta enmmekä tarvitse muuta, tiedämme vain sen, mitä tiedämme.
—On se, on se niin, että minä en ymmärrä, kuinka tämä kaikki…
Ellin kasvot eivät mitään ilmaisseet eikä hänen äänensäkään, mutta Olavi näki, että hänen silmänsä täyttyivät kyynelillä ja että hän kumartui tiepuoleen kukkasta noukkimaan niitä salatakseen.
XXI.
Pian oli metsätaival päättynyt, ja kun tie oli kulkenut metsäjoen poikki, jonka yli vei kaitainen karjasilta, kävi se nousemistaan nousemaan. Tuli taloja, joiden pihan läpi he kulkivat. Väki oli kaikkialla heinässä, pienet lapset vain pihasalla, josta he kerrankin kuulivat heleän äänen jälkeensä huutavan: »Tuolla menee Tyynelän rouva ja yks' vieras herra!»
Näköala avartui sitä mukaa kuin he nousivat. Joka aholla, johon he metsikön läpi kuljettuaan tulivat, kääntyivät he jälelleen katsomaan.
—Aina kun tätä tietä kuljen, ja minä kuljen tätä monta kertaa kesässä, nautin minä tästä noususta sanomattomasti. Ja nyt teidän kanssa nautin siitä enemmän kuin koskaan ennen … kun näen maailman noin jäävän jälelleni tuonne alas, yhä pienenevän ja näköalan samalla etenevän ja avartuvan.