IV.
Aamiaisen syötyä piti pastorin lähteä pappilaan, sillä oli lauantai. Hän pukeutui, ajoi partansa, paneutui mustaan takkiinsa ja valkoiseen huiviin ja oli yht'äkkiä muuttunut arvokkaammaksi ja ikäänkuin vähän viisaamman näköiseksikin. Hänelle ajettiin hevonen rappusten eteen ja hän nousi rattaille rengin pitäessä ohjaksia.
—Viivytkö siellä iltaan asti? kysyi Elli verannalta, jossa hän istui ja ompeli.
—Kyllä minä luultavasti viivyn.
—Me tulemme ehkä sinua vastaan, vai kuinka, herra Kalm?
—Niin, kyllä minä mielelläni.
—Saatte nähdä näitä seutujakin.
Pastorin mentyä katosi Elli jonnekin sisähuoneisiin, ja Olavi meni kamariinsa.
Hän tahtoi nyt ryhtyä työhönsä, ja ensi töikseen hän purki kirja-arkkunsa ja lateli siitä eteensä kirjavarastonsa. Siinä olivat hänen lempirunoilijansa, norjalaiset ja venäläiset, mutta enimmäkseen oli hänellä kuitenkin nyt mukanaan ranskalaisia, uudenaikaisia teoksia yksinkertaisissa, aistikkaissa keltakansissaan.
Hänelle sattui käteen Tolstoin Anna Karenina. Siellä täällä sivujen laidoissa näkyi hänen tekemiään muistiinpanoja, huuto- ja kysymysmerkkejä. Kun hän ensiksi tutustui teokseen, oli hän tehnyt nuo huomautukset hienoimpiin paikkoihin ja lähettänyt kirjan morsiamelleen, sillä hän oli silloin kihloissa. Tyttö oli myöskin tehnyt omat muistiinpanonsa. Hän oli alleviivannut sellaiset kohdat kuin: »Minun rakas ystäväni», »Rakkauteni kestää kaikki koetukset…» »Hän oli nuori, kaunis mies». Se oli tuntunut vähän äitelältä ja ollut yhtenä alkusyynä hänen tunteittensa laimenemiseen. Mutta parastaanhan se raukka koetti hänkin. Niin, niin,—ja hän heitti kirjan pöydälle muiden joukkoon.