—No, mitäs muuta kuuluu Koivumäelle?… Kuinka isäntä jaksaa
—Kiitoksia vain … hyvästihän siellä on … sai se Matti jäädä sinne kotimieheksi … eikös rouva tule pian sinne käymään? … me on jo sinne teitä joka viikko odotettu.
—Kyllä me ehkä nyt pian tulemmekin.
—Se oli meidän karjakartanolta, selitti Elli, kun Johanna oli lähtenyt ajamaan. Se on tuolla korkealla mäellä, minne äsken kääntyi tie lähellä pappilaa. Näettekö, se näkyykin nyt tästä, jos katsotte tuonne, nyt juuri heloittaa pirtin ikkuna … ettekö näe?
—Nyt näen… Hän oli hyvin miellyttävän näköinen.
—Niin hän onkin … hänellä on pieni romaaninsa ja senkin tähden pidän minä hänestä. Hänen isänsä, joka on varakkaan talon omistaja, hylkäsi hänet, kun hän meni naimisiin köyhän renkimiehen kanssa. Kun tuo mies oli palvellut meillä useampia vuosia, niin annoimme hänelle mökin paikan metsäsarallamme, ja siellä he ovat tehneet työtä niin, että nyt tulevat varsin hyvin toimeen. Heidän elämänsä on minusta oikein mallielämää. Joka kesä oleskelen heidän luonaan jonkun viikon ja nautin siitä, että on ainakin kaksi onnellista maailmassa. He kehuvat minulle vuorotellen toisiaan, ja minä olen siinä suhteessa heidän molempain uskottunsa.
—Sitä on siis kansankin kesken tuollaista rakkautta?
—Siellähän sitä vasta onkin. He rakastavat toisiaan vieläkin niin, että ikävöivät aivan surrakseen, jos tapahtuu, että miehen talviseen aikaan täytyy liikkua työansioilla.
—Se, minkä luulen tekevän, että kansanlapset useinkin tulevat niin hyvin toimeen avioliitossaan, on kai, että mies ja nainen ovat perehtyneet toinen toisensa alaan, että he ovat huvitetut toistensa toimista ja voivat askareissaan niin hyvin toisensa ymmärtää ja täydentää. Juuri siihenhän nykyaika naisemansipatsioneineen ynnä muineen pyrkii.
Elli oli taittanut oksan ja ruopi sillä sammalta kiven päältä.