—Herra Kalm on koko ajan istunut kamarissaan lukemassa.
—Ettekö siis tule ajamaan?
—Emme; aja sinä vain edeltä, me kävelemme.
Pastori nykäisi hevostaan ja lähti ajamaan. Elli ja Olavi kulkivat paluumatkalla melkein äänettöminä. Pitemmillä aukeilla näkivät he pastorin ajavan edellään. Ellistä tuntui hän nyt vielä vieraammalta kuin ennen. Niinkuin olisi ollut joku outo kulkija, jonka kanssa hänellä ei ollut mitään tekemistä eikä mitään yhteistä. Se tunne kävi hänelle vielä selvemmäksi kuin ennen, sillä nyt oli hän ymmärtävinään syynkin siihen. Eihän heillä ollut mitään yhteistä, ei minkäänlaista mielipiteiden vaihtoa, eivätkähän luonteetkaan olleet samanlaiset. Hän oli useinkin miettinyt ja hakenut jotain syytä nurjuuteensa, joka monestikin oli tuntunut hänestä väärältä. Nyt oli hän melkein iloinen siitä, että oli sen löytänyt, ja kaikki tuli sen johdosta kuin luvallisemmaksi.
V.
Pappilan nuoret istuivat sunnuntaiaamuna verannalla ja katselivat huvikseen pihan läpi astelevia kirkkomiehiä. Heitä oli rovastin kaksi tytärtä, joista toinen, Liina, oli vähän yli kahdenkymmenen ja kävi jatko-opistoa. Hän oli valmis helsinkiläinen ja pukujensa, käytöksensä ja mielipiteittensä vuoksi pitäjän kaikkein muiden naisten esikuva ja johtaja. Ja herroista valtasi hän aina parhaat omalle osalleen jättäen muille tähteet. Toinen tytöistä oli vähän yli viidentoista ja kävi vasta lähikaupungin tyttökoulua. Nuoria herroja ei ollut kuin yksi. Hän valmistui hiljalleen maisteriksi, ja häneen oli rakastunut tuomarin neiti, joka kävi pappilassa joka sunnuntai ja usein viikollakin. Yhtä uuttera vieras oli kansakoulunopettaja Tavelakin, joka oli rakastunut vanhimpaan tyttäreen, mutta jota tämä, yhtä vähän kuin muutkaan, tuskin huomasikaan. Hän istui vaatimattomana ja äänetönnä, sill'aikaa kun muut puhuivat.
Vieraan herran yht'äkkinen tulo paikkakunnalle, jossa harvoin näkyi muita kesävieraita kuin oman pitäjän nuoria, oli herättänyt erityistä huomiota.
Neiti Liina, joka oli palannut kaupungista samalla laivalla kuin hän, kertoi, että hra Kalm oli hienosti puettu herra, mustatukkainen, somat pienet viikset, ja kiikari kupeella riippumassa. He olivat jo Helsingissä kerran tavanneet toisensa ja tulleet esitellyiksi, nyt oli hän tullut puhelemaan laivassa ja kauan aikaa he olivat keskustelleet kaikenlaisista asioista kävellessään edestakaisin peräkannella. Oli hän puhunut ulkomaanmatkoistaankin, kertonut Eiffeltornista, bulevardeista ja ranskalaisten naisten erinomaisesta pukeutumistaidosta. Hymyily oli hänellä hyvin kaunis ja miellyttävä, ja hän sanoi jäävänsä tänne koko kesäksi. Kun pastori tuli häntä venheellään noutamaan keskeltä selkää, oli hän hypännyt laivasta alas niin notkeasti kuin merimies.
—Hän on vanha voimistelija, sanoi nuori herra avonaisen ikkunan läpi ruokasalista, jossa hän, vast'ikään ylös noustuaan, söi aamiaista yksinään ja joi kahvia, jota oli häntä varten pari tuntia pidetty uuninkolpperossa lämpimänä.
—Tunnetko sinä hänet, Kaarlo?