Vähän aikaa koetti hän nyt kyllä taas kuunnella rovastin saarnaa, mutta sen sisältökin oli jo vanhaa tuttua ja hiukan heikkoa. Mielikuvitus pääsi sen sijaan kulkemaan ja lähti kulkemaan omia teitään. Ja kun se Elliltä kerran pääsi liikkeelle lähtemään, ei sen määrää rajoittanut mikään. Kaikki, mitä olisi toivonut, näytti mahdolliselta. Kaikki toiveet tuntuivat niin helposti toteutuvilta, ja kuta mahdottomampiin ne menivät, sitä suurempi nautinto oli niitä seurata.
Hän istui niin, että näki kuorin ja avonaisen sakastin oven. Olavi ja hra Kaarlo näyttäytyivät kynnyksellä, tarkastelivat sieltä hetken aikaa kirkkoa ja sitten taas katosivat. Hän odotti heitä uudelleen esille tulevaksi, mutta ei heitä enää näkynyt.
Ja vähitellen liukui häneltä unohduksiin, missä hän oli ja ketä oli hänen ympärillään. Katse ohjattuna yli huivitettujen ja hatuttomien päiden, tuijottaen ohi lukkarin penkin vastapäätä olevaan ikkunaan, jonka takaa näkyi vähän koivun latvaa ja palanen sinistä taivasta, liiteli hän ajatuksissaan entisiin tyttöaikoihin, jolloin hän vielä oli vapaa ja irtonainen. Väki on kirkossa, ja toisia nukkuu päiväpaisteessa pihamaalla. Ne eivät kuule hänen poistumistaan, Mustikaan ei mitään aavista rappujen edessä loikoessaan, kun hän kotoansa salaa hiipii järven rannalle niemeen nuottakodan kupeelle. Ja kun hän huivi silmillään lepää veden rajassa kalliollaan, kuulee hän airon loisketta ulapalta. Hän ei nouse, hän ajattelee, että se on kalamies. Soutu lähenee, lakkaa hetkeksi ja taas alkaa. Se tulee tänne päin, siellä on ihan varmaan joku, joka kuuntelee ja katselee. Ruohikko kahahtaa, venheen kokka kolahtaa maahan. Sehän on hän! Se kutsuu hänet venheeseen… »Tule, niinkuin olet…» hän nostaa hänet maasta ja suutelee otsalle…—»Mistä sinä tiesit, että minä sinua rakastan?»— »Näinhän sinun katseistasi, silloin kun lähdit.»—»Ja tulit minua noutamaan?»—»Tulin, sillä minä olen ajatellut sinua aina ja joka yö nähnyt sinut unessani.»—»Minnekä me menemme?»—»Mennään täältä pois … nyt on myötätuuli ja helppo viiletellä ulapoita pitkin.»—»On siis totta, että rakastat minua?»—»Totta se on!»—»Ja että aina rakastat?»
»Aina! Tule jo, ei kukaan tiedä sinua kaivata … sinä menit suuren selän rannalle uimaan … luulevat sinun hukkuneen … 'kiistasit kivelle uida'… Nosta liinasi purjeeksi!»… Ja se pullistuu, vene kiitää laineen harjalta toiselle, hän hymyilee, ja lakin sametti hulmuaa tuulessa … ja venheen palko kevenee, kohoaa, purje suurenee ja täyttyy … laineet kuohuvat venheen alla, vaahto ei ulotu sen pohjaankaan enää. Se on kuin ilmapallo! Kotiranta on tuolla kaukana, ei näy enää kuin vähän vain valkoista uimahuonetta, punaista päärakennusta … viheriäisiä peltoja.—»Me mennään maiden ja merien taa … huomenna ollaan siellä .. siellä on minulla maja vuoren rinteellä…»
Papin »amen» herätti hänet, hän oli taas kirkossa ja painautui muiden mukana rukoukseen…
Hetken päästä huomasi hän olevansa porstuassa, laskeutumassa rappuja alas, tuomarin neiti käsipuolessaan. Herrat odottivat heitä siinä, ja kun Olavi keksi hänet, teki hän pienen tervehdyksen päällään ja kepillään.
—Minä näin teidät siellä niin totisena istumassa, sanoi hän sitten hymähtäen.
—Näin minäkin teidät, sanoi Elli.
Pappilaan palatessa jäivät he muista vähän jälemmä. Neiti Liina kulki vähän aikaa heidän kupeellaan, mutta kun Olavi koko ajan puhui Ellille, liittyi hän muiden kanssa menemään edeltä, jättäen Olavin ja Ellin hiljalleen kävelemään suurten koivujen siimeksessä.