—Tässähän me eilen istuimme, sanoi Olavi ja pysähdytti hevosensa.
Aurinko oli laskenut ja maisema vetäytynyt autereisen harson taa. Etelän puolella sulivat järvet ja maat sinisenharmaiksi, pohjoisessa valaisi iltarusko vielä etäisempiä vesiä. Havumetsä oikealla puolen tietä huokui pihkaista lämmintä ja koivikko vasemmalla toi siihen vähän viileätä tuoreutta. Yöllinen, yksikseen harhaileva tuulen henkäys kulki maantien yli ja nukkui ensimmäisen lehtipuun lehdistöön ahon reunassa. Laulurastas värähytteli ilmaa alempana tummassa viidakossa. Olavi oli kääntynyt jälelleen päin katsomaan, ja Elli seurasi mukana. Kun Olavi taas kääntyi takaisin, sattuivat he ohimennen katsomaan toisiaan silmiin. Ja yht'äkkiä tulvahti lämmin, äärettömän onnellinen ja hellä tunne läpi Ellin koko olennon. Sanaakaan sanomatta nykäisi Olavi vähän päästä suitsia, ja he painuivat kärryjen pehmoisesti notkahdellessa Tyynelää kohden.
Kun he saapuivat sinne, ei siellä kuulunut hiiskahdustakaan. Tarhaveräjä oli auki ja karja jo lähtenyt yöllisille laitumilleen. Talo oli autio ja ovet suljettuina. Elli meni kolkuttamaan renkiaitan ovelle, mutta ei saanut vastausta.
—Ne ovat varmaankin menneet kylälle tanssiin, rengit niinkuin piiatkin, sanoi hän vähän hämillään naurahtaen. Kuinkas nyt sitten—?
—Ei se mitään tee, minä kyllä saan hevosen riisutuksi, kun te vain pääsette sisään.
—Ajatelkaa, jos he olisivat vieneet avaimetkin mukanaan…
—Sitten kai täytyisi meidänkin lähteä tansseihin.
—Eipä tarvitsekaan … täällä onkin verannan avain seinän raossa.
Olavi oli alkanut päästellä valjaita.
—Antakaa minäkin autan.