—Kaksi on voimakkaampi kuin yksi, sanoi hän.
Elli oli aivan hengästynyt. Hattu oli pudonnut nurmelle, ja tukka oli joutunut epäjärjestykseen. Rinta kohoili ja posket punottivat. Hän otti hattunsa maasta ja tuulahdutteli sillä itseään niin kauan, kuin Olavi selvitteli valjaita nauloihin ja lukkosi liiterin ovea.
Hitaasti menivät he sisään. Olavi pyysi saadakseen lasin vettä. Elli nouti keittiöstä kauhallisen ja kaatoi siitä toisenkin lasillisen, kun ensimmäinen oli tyhjä.
—Saako luvan olla vielä?
—Ei kiitos.
Antaessaan lasia takaisin tarkasteli Olavi juomanlaskijaansa. Sen oli silmä kuin verhossa ja sininen suoni alaluomen alla paisuksissa.
Elli tyhjensi lasillisen hänkin vähän vapisevalla kädellä.
—Se on erittäin raikasta vettä, sanoi Olavi.
—Meillä on mainio lähde pellon alla, vastasi Elli.
Muuta he eivät keksineet sanoa. Vähän aikaa vaiti oltuaan sanoi Elli: