—Oliko teillä hauska pappilassa toissa iltana? Tuoss' on nyt onkenne … elkää sitä enää kolmatta kertaa tartuttako?
—Eihän mitään erittäin … mutta kun tuli ilta ja alkoi sataa armottomasti, niin päätin jäädä yöksi.
—Olisihan sen kirjeenne voinut lähettää jonkun toisen mukana.
—Minun olisi kuitenkin täytynyt mennä noutamaan rahakirjettäni, joka oli maannut postissa jo useita päiviä.
Ellin olisi tehnyt mieli kiittää häntä siitä tiedonannosta. Hänen oli nyt taas niin hauska ja hyvä olla, hän oli niin iloinen, ettei olisi malttanut istua ja onkia tässä yhdessä kohden, vaan soudella, meloa tai mennä maihin tuonne saaren rannalle heittelemään kiviä tyyntä vettä pitkin. Mutta tuskin oli hän ehtinyt ajatella niitä toivomuksiaan, kun venheen kokka yht'äkkiä kohosi ylös ja kaisla katkesi tullosta … sitten painui kokka taas alas, jolloin perä keikahti ylös, airot kieriskelivät venheen pohjalla ja onget joutuivat epäjärjestykseen.
—Mitä ihmettä! huudahti Olavi ja pudotti vapansa järveen tarttuessaan molemmilla käsillään venheen laitoihin. Elli ei voinut pidättää nauruaan ja Olavi nauroi mukana, kun oli huomannut, että laineet olivat äsken ohi menneen höyrylaivan laineita. Salaperäisinä ja sileinä olivat ne vaeltaneet yli tyynen selän ja jatkoivat matkaansa nuoleksien mennessään niemien neniä ja saarien kivisiä rantoja.
—Ne menevät tuonne meidän rantaamme saakka.
—Kuuletteko, kuinka hauskasti ne kohisevat mennessään!
—Se on aina kesäaikoina minulle jokapäiväistä musiikkia. Ne tulevat tuonne nuottakodan alle saakka, ja minä menen melkein joka ilta niitä sinne vastaanottamaan. Teistä se varmaankin on hyvin sentimentaalista.
—Minä olen itsekin sentimentaalinen.