Sitten menivät kaikki ulos. Elli taisteli kauan siitä, menisikö hänkin, mutta ei kuitenkaan voinut olla menemättä verannalle. Ylioppilas istui jo rattailla.
—Eikö matka sovi täältä kautta vielä tänä kesänä? kysyi isä.
—Ehkä sopii … en tiedä varmaan … vaan on se hyvin mahdollista.
—Jos sopii, niin terve tulemaan meille!
—Kiitos vain!
Hän kohotti lakkiaan, ja hevonen lähti liikkeelle. Jo oli pannut lakkinsa melkein päähän, kun huomasi Ellin verannan ikkunassa. Kohotti sitten vielä hänellekin. Hevonen kiskaisi juoksuun. Ylioppilas vähän horjahti taapäin ja tarttui ohjaksiin. Ja kohta ei erottanut pölystä muuta kuin valkoisen lakin ja hevosen vilkkuvat kaviot pyörien välitse. Sitten katosivat nekin tien käänteeseen.
Ja yhteen hämärään lauttaan suli Ellin silmissä ikkuna, vihreä pihamaa, käytävän koivut ja punainen portti.
XVIII.
Niinä päivinä, kun ylioppilas Kalm oli pappilassa, oli ikäänkuin uusi tuores nuoruuden puuska olisi puhaltanut koko tuon vanhan talon läpi. Ja niin oli, kuin olisi taivaskin siltä kohdalta kohonnut tavallistaan korkeammaksi, ilma raitistunut ja maailman rajat laajenneet.
Mutta kun ylioppilas oli pihasta ajanut ja viimeinen pöly maantiellä asettunut entisille aloilleen, laskeutui kaikki taas vanhoilleen, painautui kokoon entistään alemmaksi ja ummehtui tavalliseen ahtaaseen piiriinsä…