—Elli, anna isälle leipäkori, sanoi äiti.
Mutta Elli tuijotti jäykästi eteensä tyhjälle lautaselle.
—Elli…?~—mitä tämä merkitsee?
—Mene ulos, Elli! käski äiti ja työnsi leipäkorin isälle.
Elli nousi, mutta kaasi noustessaan tuolinsa, niin että se pahasti rämähti selälleen, eikä äiti ollut varma siitä, tapahtuiko se vahingossa vai kaasiko hän sen tahallaan. Mutta isä oli niin vihainen, että tuskin osasi hillitä itseänsä lyömästä nyrkkiä pöytään. Ja pitkän aikaa hän katseli vihaisin silmin äitiin toiselle puolen pöytää, ikäänkuin koko tapaus olisi ollut tämän syy. Vieraat olivat hämillään eivätkä tienneet, kuinka olisivat.
Vieraiden mentyä meni äiti isän kamariin, jossa tämä kulki edestakaisin lattialla ja poltti vihaisesti piippuaan.
—Ei hän kärsi sitä, että sinä aina häntä pilkkaat … sinun pitäisi lakata siitä…
—Hänen täytyy! … vai semmoinen letukka? … vai onko tuommoinen käytös sopiva sinun mielestäsi … ja vieraiden läsnäollessa?
—Enhän minä sitä sanokaan…
—Niin no! Ja äidin täytyy pitää huolta siitä, ettei hänen lapsensa osoita röyhkeyttä isälleen! Semmoinen letukka… Ja on kumma, ettei äiti osaa lapsiaan sen paremmin… Minun täytyy ottaa hänet huostaani … hänen kasvatuksensa on laiminlyöty—