Tie keittiöstä tupaan kulki kellarin päitse. Ihmisiä siinä alinomaa liikkui, mutta ei kukaan huomannut katolla olijaa. Kävi niitä kellarissakin, ovessa kolistelivat ja astioita kellarin sisässä liikuttelivat, mutta ei niistä kukaan mahtanut aavistaakaan, kuka oli katolla … vaikka se siellä mahallaan loikoi ja katseli päädyn kohdalta alas aivan heidän päälakeensa ja tukan jakaukseen. Äitikin kulki monet kerrat kellariin, vaan ei hänkään huomannut … kantoi milloin niitäkin ja välistä meni tyhjin käsin. Sydäntä kutitti … tuskin sai naurunsa pidätetyksi, kun äitiä katseli… Jos olisi hiljaa uukahtaa tai sammalta tai lastua heittää äidin päälle… Ei, ei, parasta on olla hiljaa, hiiskumatta … eivät ehkä milloinkaan löydä, saa olla täällä koko viikon … aivan likellä … eivätkä tiedä, missä on…
—Elli! huudettiin yht'äkkiä alhaalta. Missä Elli on? Oletteko nähneet, lapset, Elliä?
Se oli äiti, joka huusi. Elli painautui lujemmin kattoon ja koetti pidättää nauruaan, joka pyrki tulemaan.—Ei tiedä äiti, missä Elli on … mutta ei Ellikään sano … antaa niiden ensin etsiä … missähän luulevat olevan…?
—Lapset, kuuletteko, oletteko nähneet Elliä?
—Ei olla nähty!
—Menkää etsimään jostain … puutarhasta tai…
Lapset juoksivat etsimään.—Antaa niiden etsiä … ei Elli huuda.
Äiti odotti kellarin edessä, ja lapset tulivat sanomaan, ettei Elliä ole puutarhassa. Äiti käski vielä etsiä huoneiden takaa ja pellon pientarilta tai mistä tahansa. Mutta eivät lapset mistään löytäneet…
Siitä tuli äidin mieli levottomaksi ja hän rupesi toden teolla huutamaan.
—Elli hoi! huusi hän, ja lapset huusivat mukana. Silloin pääsi Elliltä naurun tirskahdus, ja hän äänteli alas:—Uu—uu!—mutta ei äiti eivätkä muutkaan huomanneet, vaikka hän vähän kurkisti kellarin päädyn ylitse.