—Suoraan hän kyllä osaa, mutta jos ollaan hippasilla … ota kiinni!
Ja samassa tempasi muuan toinen tyttö palttoon hänen käsivarreltaan ja alkoi juosta sen kanssa. Elli ei saanut häntä kiinni, eikä hänellä ollut enää halua juostakaan, kun kaikki seisoivat ja katselivat ja olivat tytön puolella. Vähän matkaa hän juoksi tytön jälestä, mutta se teki niin sukkelia mutkia, että oli mahdoton häntä saavuttaa. Aikansa Ellin edessä hypeltyään heitti tyttö palttoon aidanseipään nenään ja juoksi itse muiden joukkoon.
Mutta Elliltä oli ilo mennyt. Hän herkesi viimeiseksi ja käveli ääneti.
Oli kuitenkin joukossa tyttö, joka häntä vähitellen läheni, kun alettiin nousta tietä myöten ylös mäelle. Ensin se kulki hiukan edellä ja katsahti silloin tällöin jälkeensä vähäisen, mutta ei mitään virkkanut. Siitä vähitellen sujui rinnalle ja rupesi puhelemaan. Se oli saman luokan tyttöjä kuin Elli ja kysyi, mitä heillä olikaan huomenna läksynä … hän ei itse oikein muistanut… Saksan sanoja oli ja maantiedettä… Tyttö tarjosi Ellille makeisia laukustaan ja käski ottaa vielä enemmän … niin monta kuin vain tahtoi. Tytön nimi oli Sigrid, ja Elli rupesi pitämään hänestä yhä enemmän, kuta korkeammalle mäkeä kohottiin…
Vaikka tie kulki korkeata metsää, niin ettei voinut kupeelleen nähdä, kuinka paljon mäki kohosi, alkoi Ellin sydänalassa yhä enemmän tuntua tuommoinen kummallinen tunne … välistä ahdisti sydäntä kokoon ja toisin vuoroin avarti sitä, niin että piti uudelleen ja aina uudelleen henkeänsä vetää. Ja silloin olisi tahtonut olla pitkä, niin että olisi puiden latvojen yli kurkottamaan ylettänyt.
Yht'äkkiä oli siinä torni edessä, keskellä pientä aukkoa, ja se kohosi paljoa korkeammalle kuin puiden latvat. Ne, jotka olivat edeltä kulkeneet, ne jo juoksivat parhaillaan ylös torniin, niin että pitkissä portaissa kumisi. Ja se ylöspäin kiertävä kumina se riipaisi sydämen pohjasta niin mukaansa, että piti palttoo käsivarrelta maahan nakata ja kiiruhtaa ylös muiden jälkeen… Ja niin tuntui, että jos ei juokse, ei saa nähdäkään enää ja että muut sen ennen ottavat ja vievät kaikki…
—Odota, Elli! Elä jätä! huusi toveri jälkeen.
Mutta Ellillä ei ollut aikaa odottaa. Hän jo rappusia harppasi, ikkunain ohitse riensi, vilkaisi kiireesti niihin ja näki niistä jotain, joka melkein kuin lennättämällä yhä ylemmä lennätti ja paisuttamalla paisutti sitä tunnetta, joka oli mäkeä noustessa siellä syntynyt ja alkanut tuntua.
Ja semmoisella vauhdilla tuli hän ylös torniin, että kaikki, jotka siellä olivat, hänet huomasivat ja väistyivät hänen tieltään.
Ja heidän välitsensä hän näki semmoista, jota ei ennen ollut vielä unissaankaan aavistanut … ja se löi vastaan semmoisella kirkkaudella ja suuruudella, että hän ihan säikähti sitä ja jäi siihen paikkaan sitä katsomaan, voimatta hengittääkään. Ja se tuli niin yht'äkkiä ja aukeni eteen niin suurena ja mahtavana, että sydän vei veret poskilta ja koko ruumiissa vavahti. Ääretön joukko kimmeltäviä vesiä edessä, ja saaria, ja salmia, ja kauempana siintäviä vaaroja!