—Ole vaiti!—ja Elli teki jotenkin kädellään, niinkuin olisi ollut siitä vihoissaan, mutta vähän ajan päästä sanoi hän:
—Kuinkas minä pukisin, kun äitini ei anna!
—Niin, mutta olet sinä noinkin, kun tukka on tuolla lailla … ja saat sinä vaikka milloin vain tahdot pitää minun huivejani ja kaulustimiani … minulla on niitä jos kuinka paljon…
Sigrid penkoi ne kaikki laatikosta, jossa olivat hujan hajan…
—Saat ottaa, ota vain, mitä vain tahdot.
Elli oli niin onnellinen, ettei tiennyt, kuinka olla. Koko tämä päivä, jäällä ensin ja nyt täällä!
Tytöt elivät kaikissa huoneissa niinkuin tahtoivat. Soittivat, tanssivat, ja Elli ei mielestään enää tanssinut läheskään yhtä kömpelösti kuin ennen. Hän näki kauniin huivin heiluvan rinnoillaan, tunsi tukkansa leiskavan takana, ja niin oli kuin se siellä olisi juuri sillä lailla leiskanut kuin hänelle parhaiten sopi. Eikä hän nyt ehkä olisi pakoonkaan juossut, jos olisi kuullut soitettavan.
Mutta salaisuuksista tuli puhe vasta myöhemmällä:
—Tiedätkö sinä, Elli, mitä rakkaus on?
—En, mitä se on?