—Vetäkää vain! kehoitti vielä isä.
Valkolakkinen vetikin, kokasti sitten venheen ja tarjosi Ellille kätensä. Vaan Elli hyppäsi omin neuvoin maalle ja lähti tervehtimättä pihaan menemään. Hän ei muusta tiennyt kuin mitä pikimmin päästä pois jonnekin.
Mutta isä kysyi, tahtoiko hän mennä vieraita tervehtimättä, ja seisautti ja esitteli hänet herroille. Toinen oli ylioppilas … joku, jonka nimeä Elli ei kuullut, toinen oli se apulainen, jota oli koko viikon jo odotettu.
Ylioppilas tervehti kohteliaasti ja vapaasti, ja Ellistä tuntui, vaikkei hän silmiään maasta nostanut, että hän hymyili ja katsoi häntä silmiin. Sen Elli kuitenkin näki, että ylioppilaalla oli ruskeat vaatteet. Apulaisesta, jolla oli mustat vaatteet ja isot jalat, jäi Ellin huomioon, että hän tervehti hyvin omituisesti kättään ylöspäin kivertäen … ja silmälasit oli sillä myös.
Ylioppilas ei virkkanut mitään.
—Hauska tutustua talon neitiin, sanoi apulainen, ja Elliä ennätti puistattaa joku hämärä vastenmielisyys, ennenkuin oli saanut kätensä irti. Käsi oli sitä paitsi pehmeä ja lämmin luhnake kuin kinnas.
Elli lähti hämillään ja sanaakaan puhumatta nousemaan pihaan. Veräjätä avatessaan huomasi hän kätensä vapisevan ja sydämen tykyttävän niin, että se korvaan kuului. Ja hän hengitti niin kiivaasti, että pelkäsi äänen pettävän, jos vastaisi, kun isä huusi hänelle, että hän valmistaisi teetä, sill'aikaa kun he kävelevät peltoja katselemassa.
—Ja tule sitten meitä kutsumaan … me menemme kirkolle päin…
Pihaan noustessa risteili harmi mielessä siitä, että isä oli tuonut vieraat sinne niin yht'äkkiä, ja oma tyhmyys ja saamattomuus harmitti toisin vuoroin. Tuommoinen oli niin isän näköistä!… Olkoot, ajatteli hän sitten, minä en välitä heistä enkä mene illalliselle enkä kutsumaan heitä… Mitähän se ajatteli se ylioppilas, kun minä juoksin ohitse…? Vaan ajatelkoon mitä tahansa, minulle se on ihan sama!
—Ketä ne on nuo vieraat? kysyi kuitenkin Elli äidiltä keittiössä … koetti kysyä huolettomasti, melkein halveksivalla äänellä.