Hän osoitti minulle yösijan ullakolla, jonka toinen puoli oli heinävajana, toisessa oli kaksi lattiavuodetta, kumpikin nurkassaan, niiden päällä karkea hursti. Toinen on vieraan vuode, toinen hänen omansa. Niin pian kuin oli saanut elukkansa ruokituksi, sanoi hän tulevansa—ellei häiritsisi.
Heinävuoteelle ojentuessani oli yht'äkkiä, niinkuin olisin ollut kotimaassa, vanhan tuttavani luona, hänen torpassaan, sen tallin ylisillä. Minulla oli aikoinaan ollut siellä eräällä kaukaisella sydänmaalla ystävä, hengenheimolainen, vaikk'emme olleet yhtä mieltä juuri missään asiassa, tavallaan erakko hänkin. Olin usein hänen luonaan metsästämässä ja kalastamassa. Meillä oli yhtymäkohtia vain muutamissa asioissa, mutta me viihdyimme kuitenkin toistemme seurassa hyvin. Hän oli uskovainen, minä en ollut. Mutta meillä oli jokin yhteinen pohja, en tiedä oikein mikä. Ehkä vain se, että kunnioitimme toistemme vilpittömyyttä. Ehkä hänen puoleltaan myöskin se, että hän oli vakuutettu siitä, että minä kerran omaksun hänen uskonsa. Tuon tuostakin hän toisti: "Sinä puhut nyt niin, mutta odotahan, kyllä sinä vielä kerran." Ehkä minun puoleltani se, että hänellä oli jotakin, jota minulla ei ollut—valonsa yössä, johtolankansa, jota kaipasin, iloiten, kun olin löytänyt ne edes toisella. Ehkä hän oli huomannut, että tulin hänen luokseen varsinkin silloin, kun olin henkisesti hajallani. Hartaalla, tyytyväisellä olennollaan hän sai minut aina yhdistetyksi itseeni. Kun näin, kuinka lujasti hän oli valanut olentonsa siitä, mikä hänessä oli parasta, koetin minäkin tehdä samoin siitä, mitä minussa oli. Hänen järkisyynsä eivät minuun koskaan vaikuttaneet, ainoastaan se järkähtämätön voima, mikä oli hänen tunteessaan ja uskossaan. Mutta kun joku koetti kumota hänen mielipiteitään, olin valmis puolustamaan niitä ominani hänen järkisyillään ja omilla keksimilläni uusillakin. Puolustin hänen uskoaan, vaikkei se ollut minun. Olisin ollut valmis uskomaan kaikkeen, mihin hän uskoi. Kun hän koetti todistaa, epäonnistui hän aina. Mutta kun hän hurmautuneena huudahti, viitaten johonkin kauniiseen tai suureen tai ylevään: "Kas, tuossa on Jumala … etkö näe häntä—tuossa pilvessä—tuon tuulen huminassa—tuossa tuon oikeuden voitossa … hän puhuu meille kaikkialla, hän on kaikkialla läsnä! On ihanaa uskoa … soisin sinullekin sen ilon!"—niin minua lämmitti hänen lämpönsä ja sähkötti hänen silmiensä tuli, ja minä olisin tahtonut itse olla samanlainen. Uskovaisten, innostuvien seurassa on minulla aina ollut viihdykästä. Heidän sielunsa lämpö lämmittää minua.
Siellä hänen ullakollaan me usein kesäöinä puhelimme päivän nousuun.
Lehmät märehtivät. Lampaiden kellot kilahtelivat tarha-aidan kupeelta.
Koira tuli näin ja kiertyi jalkapohjiini. Hän itse liikkui siellä
niinkuin erakko nyt tuolla.
Taas tuli minulle se sama, mikä niin usein tämän päivän kuluessa, se, mitä oikeastaan olin lähtenyt hakemaan täältä yläpuolelta pilvien. Kaikki täällä vei siihen, nuorten miesten innostus, erakko, hänen madonnansa. Tahdon vaikka vain suotta aikojaan uskoa, että tämä maailma on paras mahdollinen, että suuret, jalot aatteet sitä hallitsevat, että se menee yhä eteenpäin, voimistuen, hienontuen, kehittyen uusien ihmisystävällisten yritysten, uusien keksintöjen avulla ennen aavistamatonta tulevaisuutta kohti, ei vain aineellisella, vaan myöskin hengen hienostumisen alalla. Sen kehityksen loppupäänä täytyy olla maailmanrauha. Vasta se toteuttaa kristinopin sisimmän aatteen. Ilman sitä on turhaa puhua mistään lopullisista kristillisistä saavutuksista. Se on korkealla, mutta jos sinne ei päästä, ei ole päästy mihinkään, vaan kaikki jää puolinaiseksi. Pessimismin aika on ohitse, samoin karun kritiikin ja ivan. Tämä alkanut vuosisata on oleva Tolstoin aatteiden, Punaisen ristin, Haagin sovinto-oikeuden—ja semmoisten.
Nuo tuollaiset nuoret miehet, ne ovat ehkä sittenkin tämän vuosisadan oikeat edustajat. Heidän innostuksensa on ilmausta sen sisimmästä. Olkoon, että se on vaahtoa, mutta vaahto ei synny itsestään. Sen synnyttää ajan tuulen aiheuttama aaltoilu ihmismielissä. Se on se, joka nostaa sen.
Eihän koskaan tiedä, mikä salaperäinen, kansoissa kätkeytynyt voima siitä vielä voi purkautua. Niin vähän nykyaikainen kuin tuon miehen usko onkin, voipi se vallata liikkeeksi kehittyen, yhtyen sosialistisiin aatteisiin, maailman mielet. Jos kerran entisaikoina on voitu huumautua semmoisiin ihanteellisiin yrityksiin kuin ristiretkiin ja uskonsotiin, joita paljasjalkamunkit ovat panneet alulle, miksei sama ilmiö voisi vieläkin uudistua! Ja toisaalta kaikki marttyyrit— miksei voisi ajatella, että rauhanaatekin saattaa muuttua voimaksi, jota ei mikään voi vastustaa, joka synnyttää sen puolesta uhrautuvia semmoiset määrät, että heitä on mahdoton kaikkia sulkea vankiloihin tai ajaa maanpakoon tai ottaa hengiltä heidän rauhallisen vastarintansa vuoksi?
Tuollainen erakko—keskiajan pyhimys uudessa hahmossa—anna hänen uskostaan kehittyä uskontokunnan, järjestyneen veljeskunnan, joka saa omattunnot haltuunsa ja alkaa johtaa niitä—kuinka herkät sellaisille vaikutuksille mielet ovat, sen näki vanhoista herroista, jotka tulivat vastaan, sen näki noista nuorista miehistä, sen tunnen itsestäni. Tuskin kukaan täältä lähtenee saamatta siitä jotakin vaikutusta. Se on läheisessä yhteydessä koko nykyisen hengensuunnan kanssa … kansainvälisyyden, hengen aatteiden ja käytännöllisen elämän aatteiden kanssa. Ne, jotka ovat vähänkin valmistuneet sille aatteelle—mikä mainio paikka tämä sen aatteen ajamiselle tunteiden tietä! Täällä ovat ihmiset vastaanottavia, noin takkavalkean ääressä. Kaikkein erilaisimmat yhdistää täällä sama mieliala—syntyy hartaus, niinkuin olisi oltu samassa jumalanpalveluksessa. Semmoisina hetkinä kylväytyvät siemenet, joista ei tiedä, mitä ne itävät ja heilimöivät. Täällä kaikki ainakin koettavat, ainakin hetkeksi, asettua hänen kannalleen.
Mutta tällaisia rauhanaatteen korkeuksia, joissa uhrataan rauhan jumalalle ja häntä palvellaan, voi syntyä missä tahansa muuallakin, vaikka suurkaupunkien keskellä.
Tuskin missään kirkossa vielä on totisesti saarnattu rauhanaatetta. Ehkä yleisin rakkaudenopin sanoin, mutta ei koskaan erityisoppina, aseidenriisumisvaatimuksena. Mutta ajatellaan, että sitä alettaisiin yhä enemmän julistaa, että se tulisi saarnojen tekstiksi ja jumalanpalveluksen sisällöksi, että pakotettaisiin esiin se puoli Kristuksen opista, saataisiin siitä uskontunnustus! Hän sanoi oikein: yhdenvertaisuus ja veljeys ja rauhanaate ovat tähän saakka jääneet toteutumatta, koska niitä ei ole ajettu Jumalan asiana.
Uskon asiaksi sen on tultava, jos mieli… Mikä suunnaton uskon uudistus ja uskon puhdistus, jos niin tapahtuisi!