—Ettekö koskaan epäile sitä, että aatteenne jää toteutumatta?
—En. Ihmisillä on tarve uskoa siihen. Uskon, että suurin osa ihmiskuntaa sydämensä syvimmässä uskoo tai ainakin toivoo, ettei enää syttyisi sotia. Ei kukaan, joka on täällä käynyt, ole puolustanut sotaa niitä vastaan, jotka pitävät sitä pahana. Ehkä ajattelevat he toisin tuolla alhaalla maailmassa, mutta niin pian kuin he ovat poikenneet rauhan madonnan polulle ja saaneet juoda hänen lähteestään, tulee heihin halu uskoa, että hän kerran saa sen aikaan. "Meistä on niin, kuin tässä olisi pyhä paikka, ja rauhan jumalan asunto." Niin he sanovat. Saattaahan olla, että monet puhuvat näin vain minulle mieliksi. Ehkä minä heistä monestakin olen vain haaveilija, puolihullu äijä, niinkuin ehkä olenkin. Mutta minä olen iloinen, että he edes sanovat uskovansa, vaikkeivät todella uskoisikaan, tai vaikka se olisi heissä vain hetken tunnelmaa. Aina siitä sittenkin jää jotakin, vaikka sanoisi sen suottakin. Minä kuvittelen, että heille tapahtuu niinkuin mehiläiselle, joka tietämättään saa kukan siitepölyä siipiinsä ja tietämättään hedelmöittää sillä toisen kukan… Tämä kesä on ollut ihmeellinen kesä. Ei koskaan ennen ole tullut niin paljon rauhanuskovia. Ne ovat tulleet vartavasten eikä vain sattumalta. Madonna ne nuoret miehet sai puhumaan niin kauniisti ja innostuneesti. Suokoon hän heille varjeluksensa, etteivät he syöksyisi alas… Hyvää yötä teille.
Hän kuului rukoilevan hiljaa ja sitten nukkuvan heti. Ympärillä vallitsi erämaan ja yläilmojen kaksinkertainen hiljaisuus. Puro yhä lorisi jossakin. Koira huoahti nukkuessaan. Jokin hyönteinen risahti heinissä. Lampaat ja kilit lepäsivät äänettöminä navetassaan, mutta ulkoa kuului villikauriiden varovainen liikehtiminen heinähaasian ympärillä. Niitä tuntui tulevan yhä enemmän, ja minua huvitti kuvitella kaiken vuoriston väen jonoa rauhanmadonnan haasialle, jossa oli loppumaton, itsestään siihen siunautuva heinä.
Hän oli totisesti sovittanut sen, minkä heitä kohtaan oli rikkonut.
Jos eläimen hengen ottaminen on synti, niin hän on totisesti sen sovittanut.
Olinhan minäkin aikoinani ollut metsästäjä, tappanut ja haavoittanut, kuinka paljon lienenkään, tulematta siitä kuitenkaan siihen, mihin hän. Olin joistakin epämääräisistä tunnonvaivoista—vaiko vain kyllästyksestä?—lakannut ajaksi, mutta alkanut taas uudestaan, koska semmoinen minusta ei ollut muuta kuin hentomielisyyttä, turhaa tunneherkkyyttä. Kuinka ei minussa ollut tapahtunut sitä muutosta, mikä hänessä? Siksikö, ettei minulle ollut voinut tapahtua sellaista ihmettä, sellaista yöllistä ilmestystä kuin hänelle? Onko ehkä heräys, kääntymys johonkin perinpohjin uuteen, aina joidenkuiden salaperäisten, meistä itsestämme riippumattomien ja meille tuntemattomien voimien ihme—Jumalan ihme, niinkuin uskovaiset sanovat?
Pulppuaako toisissa, semmoisissa kuin hänessä tuossa, suoni joistakin syvistä, aikakausien takaisista lähteistä? Onhan eläimen hengen ottamisen kielto ja siitä johtuva lihan syömisen kammo olennaisena sisällyksenä kokonaisissa uskonnoissa. Käyhän se säälin ja vastenmielisyyden tunteen punaisena lankana läpi koko ihmiskunnan siveysopin.
Pyysin aamulla herättyäni saada jäädä hänen luokseen. Pyyntöni näytti olevan hänelle mieleen. Kun tiesin, ettei hän ota mitään rahamaksua vierailtaan, kysyin, enkö voisi häntä jollakin tavalla työlläni auttaa. Hän ehdotti, että lähtisin hänen kanssaan heinään, jos se minua huvittaisi.
Meitä oli kolme, jotka lähdimme. Jo varhain aamulla oli laaksosta tullut nuori mies. Hän oli totinen, hiukan alakuloisen näköinen nuorukainen. Kysyin laskeutuessamme, kuka hän oli.
—Hän on Hanseli, erään yksinäisen naisen poika. Hän on postimieheni ja tavarankuljettajani. Oi, hän on ihana poika, kuiskasi hän. Hän on kyllä suorittanut asevelvollisuutensa, mutta sotaan hän ei menisi. Hän uskoo niinkuin minäkin.