—Ei hän tahdo … tulkaa te puhumaan hänelle!
—Missä hän on?
—Täällä.
Me tapasimme erakon ravintolan karjapihalla. Hän seisoi siellä, kasvoillaan melkein sama unennäkijän ilme kuin äsken kirkon edustalla. Vaimo parka tarttui hänen käteensä tahtoen suudella sitä.
—Menkää puhumaan hänelle, että hänen on mentävä … teitä hän kuulee … minä rukoilen teitä!
—En voi sitä tehdä … en voi sitä tehdä.
—Te ette saa antaa heidän ampua häntä! hän melkein parkui. Menkää, tulkaa puhumaan hänelle! Upseeri lupasi päästää teidät hänen puheilleen! Jos hän lupaa mennä, saa hän armon … ne odottavat teitä…
—En voi … en voi kehoittaa häntä menemään sotaan … en mitenkään voi … eikä hän kuulisikaan minua.
—Kyllä hän kuulisi … hän on aina tehnyt, niinkuin te olette sanonut … kaikki mitä te tahdotte … se on teidän syynne, jos hänet ammutaan … ei, ei, en minä tahdo sanoa, että se on teidän syynne … rakas, hyvä, armollinen herra, elkää antako heidän ampua minun Hanseliani!
—Mutta eiväthän ne toki kuitenkaan ampune häntä? sanoin.