Ei ollut pirtin katto kuitenkaan vuotanut. Ja uunin oli toki kotimies pannut lämmitä, että sai kuivailla.
Tinki kotimies yhtä ja toista kyselemään, mutta kun ei vastausta saanut, niin herkesi.
Eivät Matti ja Liisa, kuivaa päälleen saatuaan, sitä ajatelleet, mitä muut matkamiehet, että »on sitä nyt maailmaa nähty»;—sitä ajattelivat, että »ei ne meitä varten ole semmoiset … ei sekään rautatie…»
Eivätkä he siitä ikinä sanaakaan puhuneet … eivät keskenään eivätkä muiden ihmisten kanssa. Muuhun puheensa käänsivät, jos se sitä sattumalta läheni, ja aloittivat vähän vaiti oltuaan toisesta paikasta. Ja kun muiden kuulivat rautatiestä puhuvan, niin lähtivät siitä joukosta syrjempään tai eivät ollenkaan puheisiin puuttuneet, jos varoivat rautatien puheeksi tulevan.
* * * * *
Mutta kun he seuraavana aamuna kotiin tulonsa jälkeen nousivat vuoteeltaan ja katastivat ikkunasta ulos, oli idässä jo kirkas taivas ja pouta tulossa.
—Eihän tuo toki tuohon vaikuttanut … poudanpahan kuitenkin antoi, että heinään pääsee…
Niin ajatteli Matti ja niin Liisakin ajatteli, vaikka eivät he taaskaan siitä aatoksestaan toisilleen mitään virkkaneet.
Ja kun Liisa oli tarhalle mennyt lehmää lypsämään, kuuli hän, kuinka
Matti pellon pientarella viikatettaan hioa helisteli.
—Se jo niittää … pitää tästä minunkin jo sinne kohta.—