—Mitenkäpähän ajaisi.
Nousivat siitä kaikki miehet sillalle ja lähtivät verkalleen astumaan karkealla soralla peitettyä pihamaata pitkin maantien suuhun päin.
Katselivat lauta-aidan yli postineidin kukkasmaata. Kummailivat miehet siinä, mitä varten noita kukkiakin kasvatetaan … mitähän on niistäkin hyötyä? ei toki mitään … kylväisi ohran ennen tai herneen;—ja kun se siinä peltomaassaan päiväkaudet nuojaa ja lapiollaan lykkii … ja on siitä niin äkäinen, että ikkunaansa koputtaa, jos joku aitaan vähääkään nojaa … pihalle tulee ja huutaa ruotsia silmät korvat täyteen, joka poloinen siihen hevosensa sitoo … vaikka eihän sen huudoista ja mongerroksesta suomalainen tajuunsa pääse, sama, jos ei puhuisikaan…
Vetäytyivät miehet tien käänteeseen ja siirtelivät maantietä myöten.
Potkaisi joku anturansa kärellä kiven ojaan.
—Tuotapa näkyy kiire ajavan … katsokaahan, miehet, eteenne…
—Enpä ole nähnyt vanhan miehen noin tiukkaan astuvan.
—Akkansahan tuota ajaa.
Matti ja Liisa ne sieltä tulivat … Matti kappaleen edellä, Liisa kokien perästä tulla. Ihan oli hengästyksissään Matti, kun miesten kohdalle tuli.
—Minnekkä mies rientää? kysyi Ville ja seisottui… Muut miehet kulkivat kulkuaan.
—Täh—hänneh … hän meh! … läähätti Matti.—Kah, Villehän se on … teh-herve!