Heti kohta hän lähti, teidän kirjeenvaihtajanne, hankkimaan itselleen juhlavaatteita. Virallisista lehdistä oli hän lukenut määräyksen, että naisten tulee olla puettuina vaaleaan tanssiaispukuun, sotilasten ja siviilivirkamiesten sekä ritariston ja aatelin jäsenten juhlaunivormuun ja muitten »kutsuttuin herrain siviliin juhlavaatteihin». »Savon» kirjeenvaihtaja luki itsensä »muitten herrain» luokkaan kuuluvaksi. Siis frakki, valkeat hansikkaat, pysty kaulus ja sen ympärille valkoinen huivi, jonka muoti määrää niin pieneksi kuin suinkin. Ja näiden lisäksi tulee vielä olla varustettuna sellaisella korkealla silkkilakilla, jonka saattaa rutistaa niin littuun, että se on litteä kuin lautanen.

Näillä vehkeillä varustettuna lähtee hän sitten sunnuntai-iltana matkalle, astuu ulos kadulle ja viheltää ajurin.

/»Ajakaa Keisarilliseen Linnaan!»/

Hänen äänessään on jotain mahtavaa ja itsetietoista. Tajunneeko tuo ajuri edes, mimmoinen kunnia hänelle tapahtuu, kun saa kyyditä semmoista miestä, joka ajaa Keisarilliseen linnaan? Käsittäneekö hän mitä merkitsee se, että saapi seisottaa hevosensa Hänen Majesteettinsa palatsin rappujen eteen?

Kun kirjeenvaihtajanne saapui määräpaikkaan, huomasi hän kuitenkin, ett'ei hänen rekensä päässytkään toivotuille perille. Linnan piha oli niin täynnä edestakaisin ajavia vaunuvaljakoita, että hänen täytyi seisottaa kauvas kadulle ja pujotellaita parhaan taitonsa mukaan pakkasessa kitisevien vaununpyöräin ja pärskyvien orhitten turpain välitse.

Pääsi hän kuin paasikin etehiseen. Mutta siellä tuli hänelle vähä niinkuin hätä. Sillä sen minä sanon, ett'ei ole mikään leikin asia saapua Suuriruhtinaan pitoihin. Kuinka olla? Eikö jotain ole epäkunnossa? Ehkä kaulus on vinossa? Kenties on turkista tarttunut karvoja selkään? Ovatko hansikkaat vedettävät molempiin käsiin? Kainalossako vai kädessä on hattulautanen kannettava?—»Tee aivan niinkuin muut tekevät», neuvoi minua eräs ystävä, »täällä tekee jokainen samalla tavalla kuin jokainen toinenkin».

No, jos täällä ei sen suurempia temppuja tarvitse, ajattelin minä, ja valitsin siis esikuvakseni lähimäisen herran. Hänellä oli vasen käsi hansikkaassa, mutta oikea käsi /ei ollut/. Hattu oli hänellä kainalossa ja siellä oli minunkin hattuni. Nyt lähtee hän liikkeelle etehisestä ja minä seuraan häntä kuin salapoliisi. Me kohoamme ylös rappusia. Ympärillämme tungeskelee kullan kiiltäviä herroja, minä näen kaljuja päitä ja kaljuja olkapäitä. Sähkövalo huikasee silmiäni, kun katsahdan sivulleni, niinkuin minun edeskäypänikin tekee. Allani tunnen minä pehmoset matot, jotka tekevät sen, ett'ei kuule askelien ääntä ollenkaan, vaikka satamääriin nouseva ihmisjono astuu rappu rapulta toiseen kerrokseen. En kuule muuta kuin hiljaista hyrinää. Ehkä tuntuu puhe kuiskutukselta sentähden, että kahden puolen rappuja kasvava kukkaismetsä tukahduttaa äänen. Joskus vain kilahtaa kannus niinkuin paksussa heinikossa.

Hän, jota minä katseillani vainoon, on ehtinyt rappujen käänteeseen. Suuri on siinä peili. Hän tarkastaa itseään kiireestä kantapäähän. Minäpä myös. Kaikki on edestäpäin tarpeellisessa kunnossa. Mutta kun minä heitän silmäyksen yli olkapääni, huomaan kauhukseni hiuksen hartiotteni kohdalla. Oikea käteni ei kuonnu sitä ottamaan pois ja vasenta vangitsee kainalossa oleva lakki. Eräs tuttava tunkee sivulleni ja aikoo mennä ohitseni. »Kuule, hyvä veli, auta minua, ota pois tuo pitkä hiuskarva tuolta selästäni.» »Ei siellä ole mitään hiuskarvaa.» Oliko se siis vaan naarmu peilin pinnassa? Minä kiitän Teitä, peili, tuosta naarmustanne.—Tunnen itseni hiukan varmemmaksi, vaikka polviniveleni yhä vielä ovat niin suloisen vetrakat.

Pääsen niiden avulla kuitenkin keisarillisen linnan keskimäiseen kerrokseen. Siinä on etehiskäytävä, jonka aukinaisista ovista näkyy pitkän pitkä rivi valaistuja huoneita. Tuntematon ystäväni astuu yhdestä sisään, ja kun minä nousen saman kynnyksen yli, näen seuraavan oven suussa hänen ylhäisyytensä kreivi Heydenin. Hänen vieressään seisoo kullankiiltävässä univormussa juhlamenojen ohjaaja kreivi Armfelt. Ja toisella puolella kreivinna Heyden ja yksi hänen tyttäristään. He ottavat vastaan vieraita ja kattelevat niitä, jotka kreivi Armfelt heille esittää. Kunkin täytyy sanoa nimensä kreivi Armfeltille. Tuon kaiken minä jo ennakolta osasin ulkomuistista. Ja kerrattuani sen vielä yhden kerran mielessäni astuin minä siihen huoneeseen, jossa kaiken tämän tuli tapahtua. Vainoamani herrasmies on kadonnut näkyvistäni. Onko hänet maa niellyt? Edessäni on toinen herra, jolla on oikeassa kädessä hansikas ja hattu kädessä eikä kainalossa. Minulla ei ole. Enkä ehdi panna. Maan keskipiste vetää minua tavattomalla voimalla puoleensa. Mutta minua työnnetään takaapäin eteenpäin. Kreivi Armfeltin silmissä on kysyvä katse. Kuulen nimeni yhden kerran mainittavan. Ääni vivahtaa minun äänelleni. Kuulen saman nimen toisen kerran. Minulle hymyillään ystävällisesti. Kolme kertaa minä kumarran, kolme kertaa ojennan käteni ja kolme kertaa siihen tartutaan. Olen päässyt Pällistä alas. Pahimmat kuohut ovat takanani. Minä olen pelastettu.

* * * * *