—Ensimäisiä… tässä on kellokin, joka annettiin mulle ampumisesta.
—Siinäpähän on…
—Ankkurikello?
—Ankkurikello.
Sitä mahtavuutta, jolla sanottiin tuo »ankkurikello»! Siinä äänessä oli monellaiset vivahdukset. Se sanottiin sekä vähäisellä ylenkatseella, jopa halveksienkin, kuin myöskin niin, että siitä kävi selville: »totta kai ankkurikello!» Ja kello vedettiin taskusta ja annettiin lautamiesten katsella. Mutta ketjun koukku oli kuitenkin napinlävessä kiinni eikä sitä siitä irtautettu. Ja mikä ylevä välinpitämättömyys piirteissä, kun entinen asevelvollinen istui selkä kenossa ja seurasi silmillään kahta puhetoveriaan. Taulut ja »pujetit» tarkasteltiin samalla tarkkuudella ja sitten katsottiin vielä peräimet.
—Eikö tuota pantane jo taskuun, sanoi sitten kellon omistaja.
—Pannaan, pannaan, mutt' mittees siihen on tuohon kuoreen »ravvierattu»?
—Siinä on Hänen Majesteettinsa Keisarin nimi.
—Elä valehtele…
—No, ettäkö ossoo lukkee, vaikka ootte lautamiehiä?