Niinkuin jo edellä mainitsin, oli meillä pienessä toimistohuoneessa yksi ainoa pyöreä pöytä. Sen ääressä oli meitä kolme miestä, päätoimittaja, ulkomaanosaston toimittaja ja minä. Vaihtamatta sanaakaan pitkään aikaan ratuuttelimme me kukin paperiamme ja menimme työmme toimitettuamme tiehemme. Kaikilla oli määrätyt tehtävänsä, minulla kaikista koneellisimmat. Se oli parhaasta päästä vain käännöstyötä, jossa vähänä vaihteluna oli se, kun aina parin viikon kuluttua sain käydä valtuusmiesten kokouksissa. Ulkomaanosaston toimittaja käänsi hänkin ja valitti välistä, että hätäkö niillä on noilla ruotsalaisilla lehdillä, jotka saavat käyttää saksia kaikkeen. Päätoimittajakin teki paljon käännöstyötä tai luki läpi kaikki mitä me muut olimme kääntäneet. Sen lisäksi hän korjaili maaseutukirjeitä ja muita lähetettyjä kirjoituksia, joilla lehti parhaasta päästä täytettiin.
Pääartikkeleita hän kirjoitti harvemmin ja silloinkin suurella vaivalla. Hän puri partaansa ja poltteli paljon, pyyhki välistä pois kaikki, mitä oli kirjoittanut, kirosi haikeasti ja alkoi kaikki uudestaan. Silloin minä en uskaltanut liikahtaakaan, en hiiskahtaakaan. Hän se myöskin hoiti pikkupolemiikkeja muiden lehtien kanssa ja sitä oli aika paljon, yhtä paljon kuin nytkin. Mutta silloin sitä ei, jumalan kiitos, tarvinnut käydä muita kuin ruotsinmielisiä vastaan. Koko maaseutusanomalehdistön kesken vallitsi vielä rauha ja rakkaus. Vaan ruotsalaiset lehdet, ne ne saivat takkiinsa niin että pölisi.
Näki jo etäältä Teotorista, milloin hän oli hyvällä polemiikkituulella. Hän ei purrut partaansa, ei kiroillut, ei liikahdellut hermostuneesti tuolillaan, vaan veteli tyytyväisen näköisenä viiksiään, tuon tuostakin hymähtäen ja purskahtaen välistä lyhyeen nauruunkin. Eikä hän malttanut pidättäytyä, jo luki meillekin, mitä oli kirjoittanut. Ne olivat lyhyitä, ilkeitä, ivallisia pätkiä, niissä oli sellaisia sanoja kuin »moinen vastustaja», »mutta rehellistä menettelyä emme tosin ole tottuneetkaan siltä taholta odottamaan», »taas uusi todistus liberaalisen puolueen kuuluisasta liberaalisuudesta», »/Qvod erat demonstrandum/» y.m.s. Meistä muista se oli tietysti yhtä sukkelaa ja onnistunutta kuin päätoimittajasta itsestäänkin, sillä olihan hän päätoimittaja. Eikä ainoastaan meistä, mutta nähtävästi kaikista muistakin, sillä kaikki, jotka siihen aikaan kirjoittivat sanomalehtiin, koettivat kirjoittaa niinkuin »Suuri Suomalainen.» Kaikki se, mikä meidän toimistosta kajahti maaseudulle, tuli sieltä monisteltuna takaisin. »Samat sanat, vaikka vähän kovemmin» saatiin lukea kaikissa maaseutulehdissä. Ja luultavasti oli tämä kirjoitustapa kansallista, koska se yhäkin vielä on pysynyt käytännössä »Suuren Suomalaisen» polemiikeissa, joissa sitä nyt eroituksetta käytetään sekä oman puolueen että vastapuolueen kanssa riidellessä.
Mutta paitse pöytää oli toimistossa sohvakin, nahkasohva, joka erityisistä syistä on mieleeni painunut. Se on näet, niinkuin luonnollista onkin, hyvin likeisessä yhteydessä niiden vieraiden kanssa, jotka tuon tuostakin tulivat »Suuren Suomalaisen» toimitusta tervehtimään. Ja niiden joukossa olivat kaikki meidän nykyiset suuret miehemme. Silloin tosin eivät vielä suuret eikä pienet, vaan siltä väliltä, sillä Snellman eli vielä ja hänen nimensä piti muut varjossaan. He tulivat sinne tavallisesti kerta päivässä uutisia kuulemaan ja keskustelemaan päivän tapahtumista. Niistä en saanut kuitenkaan minä paljon tietää ennen kuin ehkä seuraavan päivän lehdestä, sillä Teotori vapautti minut velvollisuuksistani sanoen: »saat mennä!» Useimmittain oli heillä käsikirjoitustakin mukanaan, sillä ne ne olivat, jotka pääartikkeleita kirjoittivat.
Heitä tuli vanha Yrjö ja hänen veljensä Jaakko. Tuli rehevä, terhakka numeromies K.F.I. ja nopeakielinen, pulloposkinen pankkimies W.E., joka aina puhui ruotsinkieltä, tuli tuo lasisilmäinsä yli katseleva Kangasalan karhu, aina iloinen »Matti» (Antti J.), jolla oli minullekin joku ystävällinen sana sanottavana, ja kirkassilmäinen Suonio, joka aina pisti kättä minullekin, samoinkuin puolueen ainoa kenraalikin. Puolueen ainoata luutnanttia, joka myöhemmin on astunut näyttämölle, ei vielä siihen aikaan näkynyt.
Ahkeroita vieraita, vaikka vähemmän tervetulleita, olivat valtiopäivämiehet, varsinkin talonpojat, jotka näkyivät katsovan velvollisuudekseen tulla äänenkannattajaansa tervehtimään. Heitä tuli pitkin päivää, kiireisimpänäkin työ-aikana, ja he istuivat kauvan ja tupakoivat paljon niinkuin olisivat olleet omassa tuvassaan. Ja vasta sitten, kun oli kahlattu läpi kaikki maan asiat ja kaikki kansan toivomukset, tuli oikea asia esille: »miksi ei minun lausuntoani ole otettu lehteen?»—»Jaa, niin, en minä tiedä… minä kysyn referentiltä,» oli toimittajan tavallinen vastaus. Vaan ukot tiesivät, millaista se oli tuo referentiltä kysyminen ja vääntivät melkein jok'ikinen povitaskustaan paksun paperipinkan, jossa oli heidän lausuntonsa kirjoitettuna. Niitä kutsuttiin toimittajain kesken »vaalisaarnoiksi» ja melkein poikkeuksetta saivat ne vaeltaa kaappiin, josta ne sitten kesemmällä, kun sattui puutetta paremmasta käsikirjoituksesta, pääsivät julkisuuteen.
Tuo alituinen edusmiesten tulva olisi voinut panna kovahermoisemmankin miehen kärsivällisyyden koetukselle, kuin mitä oli »Suuren Suomalaisen» toimittaja. Ja täytyi minun ihmetellä, kuinka kärsivällisesti hän osasi tätä yleisöään palvella. Oven käydessä ja raskaiden askelien junnahdellessa etuhuoneessa, hän kimmahti tuoliltaan, raastoi tukkaansa ja huokasi epätoivoisena: »Jo taas!» Mutta kun tulija seisoi selän takana, millä hellyydellä, millä sydämmellisyydellä hän osasikaan ottaa häntä vastaan ja millä maltilla kuunnella loppumattomia laverruksia! Ja tuskin oli yksi poistunut ja hän saanut kuivuneen kynänsä taas käymään, kun tuli toinen ja kolmas ja samat jutut alkoivat uudelleen.
Eivätkä ne kuitenkaan ne olleet toimituksen pahimpia vitsauksia.
Kuka meistä ei muistaisi Sipi-vainajata, jolla on niin suuret ansiot kansanrunoutemme rikastuttamisessa ja jonka sanotaan kielemmekin tutkimista rikastuttaneen! Mutta monien ominaisuuksiensa ohessa oli hänellä sekin, että hän tahtoi olla runoilija ja publisisti ja saada kumpaisenakin esiintyä. Ollen »Suuren Suomalaisen» entisiä toimittajia, tahtoi hän edelleenkin sen palstat käytettäväkseen. Ja hän saikin. Sai ensin runojansa ja sittemmin proosaansa varten. Muistan edellisistä muutaman ulkoakin. Se oli kirjoitettu erään rautatiejuhlan johdosta eikä ole hullumpia, vaikka sitä semmoisena siihen aikaan naurettiin. Kun rautatiejuhlat ovat tätä nykyä päivänkysymyksiä, panen sen tähän. Se on näin kuuluva:
Nytpä Suomi suloin iloitse,
Sekä riemuin riemuele,
Kun olet vyötty riennon vyöllä.
Riennon rintaseppeleillä,
Suomen riennon rintavöillä
Kansan kunniasiteillä!