Olin todellakin kuin pilvistä pudonnut, vaan samassa kuitenkin siksi toinnuin, että ymmärsin asemani ja osasin myöntää, että ruispelto oli kaunis.
—Ja eikös siinä ole peltoa yhden talon tarpeeksi?
—Hyvin onkin. Ja kuinka paljon luulette siitä saavanne?
—Ei sitä tarkoilleen tiedä, vaan jos ovat hyvälähtöisiä, niin saattaapa tulla parin sadan tynnörin paikoille.
—Jaa-a! ihmettelin minä ja kyllä se sen sietikin, sillä pelto oli todellakin komea, eikä ainoastaan aineelliselta kannalta katsoen komea, mutta minun silmäni katsellessa vielä enemmän taiteelliselta. Siellä se ulottui aaltomaisena lakeutena useita satoja kyynäriä melkein meidän jalkojemme alta aina rantaan saakka, jossa sitä rajoitti tuuheata lehtipuuta kasvava piennar. Ja miellyttävän vaikutuksen tekivät siinä siellä täällä kohoavat kivirauniot, joiden lomassa kasvavat viheriät vaarainpensaat kuvautuivat tarkasti kellahtavaa ruisvainiota vastaan.
—Se oli kaikki tuo paksuna metsänä, kun minä tulin tänne. Mutta minä panin miehet sinne kirveineen liehumaan, ja toiset kantoja juurimaan. Eivät ne olisi alussa kehdanneet ja neuvoivat minun sitä kaskeksi hakkaamaan. Vaan mitäs minä kaskeksi. Olihan minun yhtä hyvä tehdä se pelloksi ja ottaa siitä kaiken ikäni sato, kuin se että vaan kerran tahi pari. Ei se yhtenä vuonna tullut tehdyksi eikä kahtenakaan, mutta vuosi vuodelta minä ajoin metsän reunaa yhä edemmäksi, kunnes viimein järven ranta vastasi. Ja armosta minä vaan jätin tuonne pientareen rajaan muutamia puita seisomaan. Minulla on siinä kohden talonpojan katsantokanta, että minä en suvaitse metsää taloni ympärillä, sillä minun mielestäni on kaunista se, kun on aukeata paljo ja peltonsa näkee kaikille suunnille niinkuin tässäkin. Kun metsä loppui järveen päin, aloin minä sitä muualta ahdistella. Ja kun suo tuli eteen, muokkasin minä suon ja aloin taas metsän reunaa työntää edelläni ulommaksi. Tuossa sen näette, kun katsotte tänne maan puolelle.
Ja minä silmäsin ja silmäni seisattuivat katsomaan. Se osa peltoa, jota äsken olimme katselleet ja joka oli navetan ja järven välillä, oli vielä pienonen tilkka sen suhteen, mitä navetan takapuolella oli tehty. Ja hupaista oli tuota vainiota katsella ja nähdä siinä ihan kuin tuoreeltaan, mitenkä viljelys karkoittaa tieltään korven eli kuinka sivistyksen voima voittaa raakuuden vastarinnan.
Vaikka oli vielä jotenkin valoisa, oli kuitenkin jo ilta siksi hämärtänyt, ett'ei kaikkia yksityiskohtia tarkkaan eroittanut. Mutta sen kuitenkin huomasin, että etumaiset sarka-osat olivat siistiä, vakaantunutta peltoa, jossa kasvoi rehevä ohra. Tuonnempana kasvava kaura näytti olevan harvempaa ja kasvulleen huonompaa ja herra kertoikin, että se pelto tänä kesänä kasvoi ensimäistä satoaan. Tämän takana oli kääntöauralla käännettyä nurmikkoa, joka mennä vuonna oli ollut heinän kasvussa; ja vielä siitäkin taampana näkyi kylvöheinävainiota, joka ennen oli ollut vetelänä suona.
Kaikista näistä piti herra minulle pitkän ja asiallisen esitelmän, selittäen niiden kyntämisestä ja kylvämisestä ja osoittaen kepillään, missä oli suuret viemäriojat ja missä muut pienemmät. Mutta ihan perimmäisenä pellon ja metsän välissä oli vielä iso aukea, josta näkyi halkopinoja ja häämöitti kummallisia häkkyräimäisiä olentoja, joista en osannut ymmärtää, mitä ne oikein olivat. Ja vasta vähän aikaa katseltuani huomasin, että ne olivat kantoja, jotka juurineen oli maasta väännetty, ja heitetty nurin niskoin suuriin kokoihin. Iltahämärässä ne näyttivät kammottavilta satasarvi-kummituksilta, jotka olivat metsästä astuneet sitä vartioimaan. Vaan oikeastaan ne olivatkin korven kaatuneita sotilaita, jotka viljelyksen voimakas valloittaja oli ijänikuisilta asuinsijoiltaan keikauttanut kumoon ja säälimättä heittänyt töppöset taivasta kohti. Mutta korven reunassa tuolla seisoi vielä synkkänä ja uhkaavana lukematon joukko heidän veljiään, seisoi siellä mustaverisiä pitkiä kuusia ja jäntterävartisia petäjiä, jotka olivat toinen toiselleen vannoneet metsän itsenäisyyttä puolustavansa, vannoneet ennen siihen kaatuvansa kuin hiuskarvaakaan väistyvänsä. Ja kerran oli heidänkin kaatumisensa päivä, ehkä jo ensi syksynä. Miehiä sinne silloin on heitä vastaan piennarta myöten kirves olalla asteleva, pian he saavuttavat korven reunan, terä vilkkaa, runko paukkaa ja vihaisesti ravistelee vanha metsän ruhtinas tuuheata tukkaansa. Mutta vihamies on voimakkaampi, yhä suurenee juurella haava ja lyhyt parahdus vain ilmoittaa vieressä seisovalle veljelle, että hänen vuoronsa on tullut.
Ei kuitenkaan ollut vielä tuo hetki tullut. Vielä seisoivat he siellä syvälle maahansa juurtuneina, hautoen juuriensa välissä tälvellista routaa, jota tuhoa tuottavana halla-usvana huokuivat yli vihannan vainion.