Lammista vähän ylempänä on talo ja taas vähän ylempänä toinen talo pienten pellontilkareiden keskessä ja etäämpänä ahojen ja lehtojen ympäröiminä. Metsä juovittelee siellä viljelyksien välissä ja katkeaa vähä väliä jyrkkään pykälään ahon reunassa. Koko rinne muodostuu juovikkaaksi kudokseksi, joka on levitetty kuin loimeksi vaaran kylkiä peittämään. Se on kuin elävä vaate, joka yhtä mittaa muuttelee muotoaan auringon säteiden ja varjojen mukaan. Milloin helähtää se vaalean vihreäksi, milloin taas synkkenevät sen posket. On kuuma keskipäivä, auer hehkuu hikevistä lehdoista, tuolla täällä poltetaan kaskia ja joskus tuikahtaa tulen liekkikin savun seasta. Ja se on tuo eloisuus, tuo asutus, joka tekee tämän rinteen niin ihanaksi, että sitä uupumatta jaksaisi katsella kuinka kauvan tahansa. Puijon läheisyydestä tullen tulee sitä ehdottomasti tähän verranneeksi. Koli voittaa vertailussa. Puijo on aina totinen, synkkä ja yksivakainen. Satoipa siihen tai paistoi, aina on se yhtä juhlallinen ja yksitoikkoinen. Koli sitä vastoin, vaikka korkeampi ja mahtavampi, tekee virkeän, aina muuttelevan vaikutuksen.
Se näyttää olevan aivan lähellä tuossa edessämme ja taloihin tuolla sen rinteellä ei näyttäisi olevan matkaa kuin kerta liikkeelle lähtien. Mutta kun alamme mennä, on vielä monet talot sivuutettavat, moneen alankoon painuttava ja monet notkot rämmittävät. Samassa on vuorenhuippukin kadonnut, kun sen rinnettä alamme kohota.
Levähdetään talossa, joka on noin puolimatkassa vaaran laelta. Se on noita pieniä karjalaisia taloja, jotka ovat käpristäytyneet jyrkän mäen kupeelle ja joiden paikan on määrännyt kallion kylestä lirisevä lähde. Rakennukset ovat supistetut niin vähiin kuin suinkin, sillä karjalainen ei juuri viitsi rasittaa itseään liialla raatamisella. Pienissä kivikko-pelloissa ja vielä kivisemmissä kaskissa on tarpeeksi vastustusvoimaa voitettavana /hänen/ työhalulleen. Kaksi pirttiä hänellä kuitenkin on ja niiden välissä porstuanpohja-kammari. Vastapäätä porstuan ovea on pienonen navetta, sillä karja on pieni, noin kymmenlehmäinen. Sen yhteydessä on katettu kuja, jonka ylisille vie hevosella ajettavat leveät raput. Että ollaan kivisellä mäkimaalla, sen osoittaa sekin, että suurin osa kujaa ja navettaa on tehty kivestä. Mutta ett'ei järvikään ole kaukana, sen voi arvata siitä, että päreliisteiden päälle ja seinänrakoihin asetettujen tikkujen neniin on asetettu kaloja päiväpaisteessa kuivaamaan. Suuri Pielinen onkin tuossa toisella puolen vaaran ja sen »mujeet» ovat kaukanakin kuuluisat.
Mutta Kolille! Sinne on talosta liki pari kilometriä melkein koko ajan kohoavaa metsäpolkua. Kahden puolen tietä kasvaa korkeaa heinikkoa, sillä vaikka asutus täällä on satain vuosien vanha ja vaikka monet sukupolvet ovat vaaran kylkiä kaskeamalla haaskanneet, ei se kuitenkaan ole vielä mehuaan menettänyt. Näyttää siltä kuin sen kivissä asuisi ainainen ruokamulta, joka siitä polttamalla murenee ja muodostaa maan hedelmällisen maakerroksen.
Yhtäkkiä avautuu lehdon sisästä iso, ylenevä aukea ja sen ylipäässä on kohtisuorana kohoava kallio. Vaivoin sen juureen kiivettyämme näyttäytyy se yhtä korkeaksi kuin tavallinen kolmikerroksinen kivirakennus. Sen alla on jääkylmä suon silmäke. Ja kun tulemme sen harjalle, niin seisotaan sileällä ukonkivisellä kalliolla kuin lasisella katolla. Siinä sitä sitten ollaan ja siinä se on sitten Kolin kuuluisa näköala.
Ei tuo näköala kuitenkaan ole vielä saavuttanut sitä mainetta, minkä se ansaitsee.
—»Ei mutta kylläpä—!» huudahti toverini ja minä en voinut muuta kuin päätä nyökäyttämällä vahvistaa hänen ihastustaan.
Sillä kyllä se onkin sitä mitä se on, lajissaan ennen näkemätöntä.
Suurten selkien niemissä näkyy luonto mielellään melskeitään pitäneen. Puijo on kohottanut harjansa Kallavedelle uhaksi ja Kolin vaarat ovat Pielisjärven niemessä ja kulkevat pitkin sen rantaa pohjoisesta etelään. Siltä kukkulalta millä seisomme näemme kolme vähän matalampaa. Ja ne jakavat näköalan kahteen osaan. Toinen, vasemmalla kädellä oleva, on samanlainen kuin mikä oli äsken edessämme; erotus on vaan se, että se minkä äsken näimme Kolille, sen näemme nyt Kolilta. Siellä on samat kasket, ahot, palot, huuhdat ja talot.
Maisema on vaan vähän matalampi, sillä Koli on korkeampi ja sen harjulle kuontuu siintämään kaukaisimmatkin vaarat. Niitä näkyy useista pitäjistä, niiden kaikkien nimiä ei tiedäkään. Päivä paistaa nyt sinne edullisesti. Se sattuu talojen ikkunoihin ja panee ne peninkulmain päästä kimmeltämään. Se saa esille pienimmätkin muodostukset maanpinnassa ja metsissä. Se kouhottelee lehmi- ja kaskisavut ihmeellisen selviksi ja kun se sattuu pieneen vaarojen väliseen metsälampiin, hehkuu tämä kuin sulava lyijy. Kuka niiden kaikkien vesien, järvien ja lampien nimiä tienneekään. Mutta opas nimittelee niitä mitä Herajärveksi, mitä Höytiäiseksi, mitä Jeronjärveksi, mitä miksikin.