Taipaleelle lähtiessämme herätti huomiotamme eräs kapine, joka sitten näyttäytyi aivan omituiseksi ja välttämättömäksi tämmöisille maantiettömille metsätaipalille. Se oli kesäreki, jonka jalakset ja aisat olivat yhdestä puusta, aisat tavallisen pituiset, mutta jalakset niinkuin olisi tavallisesta reestä vain ensimäinen kaplasväli jälellä. Tämän tämmöisen ajopelin valjastaa sydänmaalainen hevosensa jälkeen ja ajaa sillä niin hyvin kuin voi kuormiaan metsäteitä pitkin. Kankaita ja kuivia maita sillä pääseekin aika hyvin ja jos ei olisi soita vastuksina, niin tuskin tuntuisi tien puute kesälläkään kovin rasittavalta.
Kalliolahdesta lähtevä jalkatie olikin samalla tämmöisellä reelläkin ajettava. Ja että sitä oli paljo ajettu, sen osoittivat jälet. Oppaaltamme ja kantomieheltämme saimmekin tietää, että tästä muutama viikko sitten oli kulkenut suuri »ruunun ransportti». Siitä oli näet viety Venäjän puolelle suuri määrä kulijauhoja, jotka ensin tuotiin laivalla Pielisjärvelle, siitä maitse Pankakoskelle, josta venheellä Kalliolahden rantaan. Kalliolahdessa ne pantiin kesärekiin sillä tavalla vietäviksi noin peninkulman verran Ruunaan kylään, jossa ne vielä kerran lastattiin venheisiin ja Lieksanjoen koskia myöten nostettiin Lieksan järveen ja sitten soudettiin Repolan kirkolle.
Vaivaloisempia ja monimutkaisempia taipalia tuskin voi ajatella. Tuon tuostakin oli tiemme varrella hajonneita rekiä, ja kovia koskia myöten on kuletus tietysti vieläkin hankalampaa. Mutta hätä pakottaa riehumaan, sillä rajan takana ei ole viljan saannista puhettakaan ja kaikki leipäaine täytyy kulettaa sinne Pietarista. Sieltä ne olivat nämäkin elot tulleet hätää lievittämään. Hirvittää kuitenkin melkein sanoakin, miten paljo leipä tämmöisten takuusten taa kuletettuna tulee maksamaan. Se kuuluu näet nousseen 21 ruplaan säkki, ennenkun joutui Repolan kirkolle sen hinnan mukaan köyhien kesken jaettavaksi.
Kun tämä niin kallis vilja kuului olevan hätäapuviljaksi aijottua, niin syntyi itsestään kysymys, miksi ei sitä talven aikaan oltu tuotu, jolloin kuletusmaksut tietysti olisivat suuresti alenneet. Suomen puolella eivät osanneet tuohon kysymykseen vastausta antaa, mutta rajan takana tiettiin siihen syy. Oli sitä viljaa valtion puolelta jo kelin aikaan lähetetty, ja sen viljan hinta ei ollut kuin 16 ruplaa säkki. Se olisi riittänytkin Repolan köyhille ensi rekikeliin asti. Mutta keväällä ilmaantui suuria tukkitöitä ja tukkiherrat saivat jotenkuten sellaisilla keinoilla, jotka rajan takana hyvin tunnetaan, ostetuksi sen viljan, mikä ei suinkaan ollut heille aijottu. Makasiinit olivat pian tyhjät ja nälkä ovella. Silloin ei auttanut muu kuin hankkia uutta viljaa, jonka kuletuskustannukset eivät tietysti tulleet muualta kuin köyhäin kukkaroista. Pitkin matkaamme meille tästä asiasta näin kerrottiin, kerrottiin ilman katkeruutta, niinkuin välttämättömänä kovana onnena, joka usein tapahtuu, mutta jota ei voi auttaa. »Ka, se oli sallittua—oli niin sallittu.»
Oli tätä samaa tietä muutamia vuosia sitten kulkenut toinenkin transportti, joka oli hyvässä muistossa siinä talossa, mihin yövyimme matkustettuamme noin peninkulman verran Pankakoskelta. Tuo yöpaikka oli Naarajoen varrella olevan metsävahdin mökki ja näytti jotenkin varakkaalta ja elävältä. Siinä oli hyvin puhelias emäntä, joka tiesi kertoa kaikenlaista niistä monista matkamiehistä, jotka tästä kesänsä talvensa kulkevat Venäjälle ja sieltä takaisin. Niiden joukossa oli monta tuttua miestä, jotka olivat käyneet talossa sadun- ja runonkeräysmatkoillaan.
Mutta kaikista merkillisin oli eräs matkue, joka joku aika sitten oli kulkenut Petroskoin kuvernöörin kanssa.
Tämä suuri herra oli kerran tahtonut nähdä lääninsä laitapuoletkin. Sitä varten hän oli ensin mennyt Pietariin ja sieltä kiertänyt Joensuun kautta Pielisjärvelle ja sitten pyrkinyt rajalle samaa tietä mitä me nyt. Kalliolahteen saakka oli häntä vastassa ollut kaikellaisia ylempiä ja alempia virkamiehiä, jotka kaikki ajoivat selkähevosella. Vaikka kuvernööri kuului olleenkin sotaväen kenraali, ei hän uskaltanut huonoilla teillä nousta hevosen selkään. Kävelläkään ei lihava mies jaksanut. Hän asettui kesärekeen, joka jalaksien päälle nuoritettujen tyynyjen avulla oli koetettu tehdä niin mukavaksi kuin suinkin. Siinä hän istui, yksi mies ajoi rinnalla kulettaen hevosta ja toinen kannatteli takaa rekeä niinkuin auraa, ett'ei se pääsisi kaatumaan. Ja sillä laillahan sitä sitten mennä könyttiin niinkuin parhaiten taidettiin.
Näistä puhellessamme metsämiehen siistissä tuvassa oli jo tullut iltamyöhä ja päätimme jäädä yöksi, kun meille vakuutettiin, että aivan hyvin ennättäisimme huomispäivänä matkamme ensimäiseen määrään, Lusman kylään suuren Tuulijärven rannalle. Syötiin makea maitokokkeli-illallinen ja heittäyttiin pitkäksemme mukaville olkivuoteille.